Vauvavuoden kootut opit

Esikoisen vauvavuoden päättymisestä on kulunut jo kahdeksan kuukautta (ai kamala) ja tämä postaus oli alun perin tarkoitus tehdä hyvän aikaa sitten. Nyt on kuitenkin korkea aika saada esikoisen vauvavuosi päätökseen, ennen kuin aloitamme uuden vauvavuoden uuden tulokkaan kanssa.

Vuorokauden vanha

Aloin jo esikoisen ensimmäisten elinkuukausien aikana pohtimaan vastaan tulleita ihmetyksen aiheita ja opetuksia, sillä tuntui, että ne iskivät jatkuvalla syötöllä päin näköä. Nämä pohdinnat löytyvät postauksista Vauvavuoden opetukset osa 1, osa 2 ja osa 3. En aio toistaa samoja sisältöjä tässä postauksessa, eli käykää lukaisemassa, jos haluatte aitoja maistiaisia imetys- ja univelkahuuruisen tuoreen äidin ajatuksenvirrasta.

Nyt olen (onneksenne) saanut sopivaa etäisyyttä hämyiseen, sumuiseen ja monella tapaa elämäni hämmentävimpään aikaan, ja osaan toivottavasti poimia tuosta vuodesta ne tärkeimmät opit. Ja ehkä osaan tehdä seuraavan tapauksen kanssa jotain eri tavalla. Tai sitten en.

Eniten koko vauvavuotena yllätti se, kuinka mullistavaa perheen perustaminen oikeasti on. Ei uskoisi, että kolmekiloinen käärö, joka ei ensikuukausinaan käytännössä muuta tee kuin syö, nukkuu, jokeltaa ja itkee, voi tehdä elämästä niin täysin erilaista. Yhtäkkiä et voi tehdä sitä mitä haluat juuri silloin kuin haluat. Sen sijaan löydät itsesi istumassa sohvalta nukkuva vauva sylissä, tuijottaen keittiön pöydällä odottavaa aamupalaa ja kahvia. Siellä ne ovat, vain muutaman metrin päässä, mutta sinähän et niitä saa, koska jos liikahdat sentin, vauva herää ja kertoo sinulle hyvin selkeällä, kimeällä huudollaan, että älä edes kuvittele tyydyttäväsi omia tarpeitasi, ennen kuin omani ovat täysin tyydytetyt (eli ei koskaan).

Uskon, että itselleni vaikeinta äidiksi tulossa (loputtoman univelan lisäksi) oli juuri tuo itsemääräämisoikeuden menettäminen. Kun on 30 vuotta tottunut olemaan oman elämänsä keskipiste, ei kaikkien hereilläolominuuttiensa omistaminen toiselle avuttomalle olennolle ole kovin helppoa. Mutta siihen tottuu. Ja siitä alkaa jollain tapaa jopa nauttia. Ja pian huomaa, että ei oikeastaan edes kaipaa suurinta osaa niistä asioista, joita ilman ei vielä vähän aikaa sitten pystynyt kuvitella voivansa elää (kuten kymmenen tunnin yöunet ja lämmin ruoka).

Tämän tilityksen lisäksi yksi oppi, jonka haluan kaikille tuoreille vanhemmille vinkata, ja jota aion hyödyntää niin usein kuin mahdollista myös seuraavan vauvavuoden aikana, on vertaistuki. Mikään ei anna yhtä paljon voimia kuin kamalasta yöstä, päivästä tai viikosta avautuminen samassa elämäntilanteessa räpiköineelle ystävälle. Tai postauksen lukeminen bloggaajalta, joka tuntuu puhuvan juuri sinun ajatuksillasi saman ikäisen vauvan edesottamuksista. Tai facebook -ryhmän keskustelunaloitus, jonka sinä olisit voinut kirjoittaa, muttet kehdannut (ja vielä ne aloitukseen ilmestyneet kymmenet kommentit samojen ongelmien kanssa painivilta vanhemmilta). 

Yritän siis sanoa, että älä jää yksin. Etsi ystävä, tuttu, tutuntuttu tai täysin tuntematon vertainen, ja saat huomata, että oli kyse mistä tahansa, aina löytyy hämmentävän paljon ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman. Heillä ei välttämättä ole tarjota ratkaisuja ongelmaan, mutta jaettu tuska on aina kevyempi kantaa.

Lopuksi haluan vielä toistaa sen tärkeän opin, jonka tajusin viimeistään puolivälissä vauvavuotta yrittäessäni epätoivoisesti pysyä pienen poikani mielenliikkeiden, mieltymysten ja hurjan kehityksen vauhdissa: 

Vauvavuoteen voi valmistautua, mutta sitä on mahdotonta suunnitella. Helpoimmalla pääsee, kun yrittää aika ajoin sulkea silmänsä, hengittää syvään ja antaa perheen uusimman jäsenen näyttää, miten elämää hänen mielestään kuuluisi elää. Parhaassa tapauksessa saattaa vaikka oppia jotain uutta.

Vuoden vanha