Esikoisen vauvavuoden päättymisestä on kulunut jo kahdeksan
kuukautta (ai kamala) ja tämä postaus oli alun perin tarkoitus tehdä hyvän
aikaa sitten. Nyt on kuitenkin korkea aika saada esikoisen vauvavuosi päätökseen,
ennen kuin aloitamme uuden vauvavuoden uuden tulokkaan kanssa.
|
Vuorokauden vanha |
Aloin jo esikoisen ensimmäisten elinkuukausien aikana pohtimaan vastaan tulleita ihmetyksen
aiheita ja opetuksia, sillä tuntui, että ne iskivät jatkuvalla syötöllä päin näköä. Nämä pohdinnat löytyvät postauksista Vauvavuoden opetukset
osa 1,
osa 2 ja
osa 3. En aio toistaa samoja sisältöjä tässä postauksessa, eli käykää lukaisemassa,
jos haluatte aitoja maistiaisia imetys- ja univelkahuuruisen tuoreen äidin ajatuksenvirrasta.
Nyt olen (onneksenne) saanut sopivaa etäisyyttä hämyiseen,
sumuiseen ja monella tapaa elämäni hämmentävimpään aikaan, ja osaan toivottavasti
poimia tuosta vuodesta ne tärkeimmät opit. Ja ehkä osaan tehdä seuraavan
tapauksen kanssa jotain eri tavalla. Tai sitten en.
Eniten koko vauvavuotena yllätti se, kuinka mullistavaa
perheen perustaminen oikeasti on. Ei uskoisi, että kolmekiloinen käärö, joka ei
ensikuukausinaan käytännössä muuta tee kuin syö, nukkuu, jokeltaa ja itkee, voi
tehdä elämästä niin täysin erilaista. Yhtäkkiä et voi tehdä sitä mitä haluat juuri
silloin kuin haluat. Sen sijaan löydät itsesi istumassa sohvalta nukkuva vauva
sylissä, tuijottaen keittiön pöydällä odottavaa aamupalaa ja kahvia. Siellä ne
ovat, vain muutaman metrin päässä, mutta sinähän et niitä saa, koska jos liikahdat
sentin, vauva herää ja kertoo sinulle hyvin selkeällä, kimeällä huudollaan, että
älä edes kuvittele tyydyttäväsi omia tarpeitasi, ennen kuin omani ovat täysin tyydytetyt
(eli ei koskaan).
Uskon, että itselleni vaikeinta äidiksi tulossa (loputtoman
univelan lisäksi) oli juuri tuo itsemääräämisoikeuden menettäminen. Kun on 30
vuotta tottunut olemaan oman elämänsä keskipiste, ei kaikkien hereilläolominuuttiensa
omistaminen toiselle avuttomalle olennolle ole kovin helppoa. Mutta siihen
tottuu. Ja siitä alkaa jollain tapaa jopa nauttia. Ja pian huomaa, että ei
oikeastaan edes kaipaa suurinta osaa niistä asioista, joita ilman ei vielä
vähän aikaa sitten pystynyt kuvitella voivansa elää (kuten kymmenen tunnin
yöunet ja lämmin ruoka).
Tämän tilityksen lisäksi yksi oppi, jonka haluan kaikille tuoreille vanhemmille
vinkata, ja jota aion hyödyntää niin usein kuin mahdollista myös seuraavan
vauvavuoden aikana, on vertaistuki. Mikään ei anna yhtä paljon voimia kuin kamalasta
yöstä, päivästä tai viikosta avautuminen samassa elämäntilanteessa räpiköineelle ystävälle.
Tai postauksen lukeminen bloggaajalta, joka tuntuu puhuvan juuri sinun
ajatuksillasi saman ikäisen vauvan edesottamuksista. Tai facebook -ryhmän
keskustelunaloitus, jonka sinä olisit voinut kirjoittaa, muttet kehdannut (ja vielä ne aloitukseen ilmestyneet kymmenet kommentit samojen ongelmien kanssa painivilta
vanhemmilta).
Yritän siis sanoa, että älä jää yksin. Etsi ystävä, tuttu, tutuntuttu tai täysin tuntematon vertainen, ja saat huomata, että oli kyse mistä tahansa, aina löytyy hämmentävän paljon ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman. Heillä ei välttämättä ole tarjota ratkaisuja ongelmaan, mutta jaettu tuska on aina kevyempi kantaa.
Lopuksi haluan vielä toistaa sen tärkeän opin, jonka tajusin
viimeistään puolivälissä vauvavuotta yrittäessäni epätoivoisesti pysyä pienen
poikani mielenliikkeiden, mieltymysten ja hurjan kehityksen vauhdissa:
Vauvavuoteen
voi valmistautua, mutta sitä on mahdotonta suunnitella. Helpoimmalla pääsee,
kun yrittää aika ajoin sulkea silmänsä, hengittää syvään ja antaa perheen
uusimman jäsenen näyttää, miten elämää hänen mielestään kuuluisi elää. Parhaassa
tapauksessa saattaa vaikka oppia jotain uutta.
|
Vuoden vanha |
Kommentit
Lähetä kommentti