Onko kahdessa lapsessa kaksinkertainen työ?

Vauvasta taitava nukkuja - miten onnistuimme

Tässä postaussarjassa on ollut pitkä tauko - osin tarkoituksella, osin olosuhteiden pakosta. Jos mukaan on tullut uusia lukijoita, löydätte aiheeseen liittyvät edelliset postaukset kirjoittamalla hakukenttään ”vauvasta taitava nukkuja”.


Syy, miksi halusin vasta nyt kirjoittaa viimeisen koonnin matkastamme unitaitojen parissa, on pitkälti se, että kuopuksemme on nyt siinä iässä, jossa päädyimme esikoiselle pitämään ensimmäisen lukuisista unikouluista. Tavoitteeni on siis alusta asti ollut, ettemme joutuisi tällä kertaa samoihin keinoihin turvautumaan.


Ja vaikka näille kuudelle kuukaudelle on mahtunut epätoivon hetkiä, kuoppaisia vaiheita, mahakipuja, maidon riittämättömyyttä ja uusien taitojen tulemista yöuniin, olemme nyt siinä pisteessä, että voin sanoa puolivuotiaan tyttäreni olevan oikeasti aika taitava nukkuja.


Yösyömistä tapahtuu keskimäärin kerran yössä (viime yönä ensimmäistä kertaa koko yö syömättä!), ja nukahtaminen tapahtuu niin illalla kuin yölläkin itsenäisesti. Toki huonompia öitä mahtuu joukkoon, mutta nekin tarkoittavat yleensä sitä, että vauva syö yhden kerran sijaan kaksi kertaa, tai että hän herää aamuyöstä jumppailemaan itsekseen puoleksi tunniksi. Verrattuna siihen, että esikoinen heräsi tämän ikäisenä keskimäärin kymmenen kertaa yössä, eikä vielä koskaan ollut nukahtanut itsenäisesti, olen enemmän kuin iloinen nykyiseen tilanteeseemme.


Mutta miten sitten pääsimme tähän? 


Tiedän, että on olemassa vauvoja, jotka nukkuvat syntymästään asti hyvin, ilman, että vanhempien tarvitsisi sen kummemmin pienokaistaan auttaa. Tiedän myös, että on olemassa vauvoja, jotka kaikista mahdollisista tempuista huolimatta nukkuvat huonosti, kunnes jonain kauniina yönä ymmärtävät yhtenäisten unien ihanuuden. Meidän tyttäremme ei kuulunut kumpaankaan näistä.



Unipolkumme alkuvaiheista voi lukea enemmän aiemmista postauksista, mutta tiivistettynä kuopuksemme ei alussa osannut nukahtaa itse, vaan opetin sen hänelle noin kuukauden ikäisenä. Emme myöskään selvinneet ilman mahakipuja tämänkään vauvan kanssa, joten ensikuukausien aikana yöunemme olivat enemmän tai vähemmän katkonaisia ja paukutuksen säestämiä. Lisäksi kääntymään oppiminen samaan aikaan pelätyn hulinakauden kanssa muutti meilläkin yöt useaksi viikoksi levottomaksi pyörimiseksi.


Mutta mielestäni selvisimme kaikesta tuosta aika helpolla. Ja uskon, että syy siihen on paljolti siinä, että aloitimme unitaitojen harjoittelun aikaisin.


Ensimmäisenä ja mielestäni merkittävimpänä tekijänä toimi mainitsemani itsenäisen nukahtamisen opettaminen. Sitä varten loin jo muutaman viikon ikäiselle vauvalle yksinkertaiset iltarutiinit, joita aloin toistamaan joka ilta. Pyrin myös asettamaan vauvalle nukkumaanmenoajan, joka pysyisi mahdollisimman muuttumattomana. Aloitimme puoli yhdeksästä, ja muutamien viikkojen aikana hivutin yöunien alkamisen puoli kahdeksaksi, jossa se on pysynyt siitä lähtien.


Tutti ja unipussi ovat kuuluneet unirituaaleihimme ensiviikoista saakka.

Toinen tärkeä tekijä jatkuvan yöheräilyn ennaltaehkäisyssä oli mahdollisimman vähäeleinen ja hitaanpuoleinen palvelu öisin. Käytännössä siis ruokinta pimeässä, vaipanvaihto pimeässä, ei katsekontaktia tai lepertelyä (vaikka vauva oli syötävän suloinen yölläkin) ja muutaman hengenvedon odottaminen ennen jokaiseen inahdukseen tai parkaisuun reagoimista. Noin kuukauden iässä aloin myös tarjota heräilyihin ensin tuttia, sitten vasta ruokaa. Tällä tavalla syömisestä ei päässyt muodostumaan automaattista mielleyhtymää jokaikiseen havahtumiseen.


Itselleni hankalimmaksi unikikaksi osoittautui säännöllisen päivärytmin muodostaminen. Tuntui, että vauva vaihteli päiväunien pituuksiaan monta kuukautta niin tiheästi, että edes jonkinlaisen rytmin saaminen vaikutti mahdottomalta. Lisäksi tyttö päätti usein, ettei halunnutkaan nukahtaa tietyille unille, joten rytmi heitti senkin vuoksi, että nukuttaminen kesti vartin sijasta puolitoista tuntia.


Niinpä päätin päästää itseni tässä kohdassa hieman helpommalla, ja pidin vain huolen siitä, että valvomisajat unipätkien välillä noudattivat suosituksia (jos tyttö siis suostui nukahtamaan). Ja vähitellen ne päiväunien pituudetkin alkoivat noudattaa jotain järjellistä kaavaa (aikalailla samaan aikaan kuin säät viilenivät). Ja kun sain varmuutta siihen, että vauva nukkui ainakin ekat ja tokat päiväunet pääosin hyvin, uskalsin vihdoin alkaa herätellä häntä kesken ensimmäisten unien, jos ne meinasivat venyä liian pitkiksi. Sillä tavalla sain vauvan rytmin vastaamaan uniohjaajien suositusta toisista päikkäreistä päivän pisimpinä unina.


Täältä pääsee vielä lukemaan yksittäisiä vinkkejä, joita olen myös pyrkinyt noudattamaan kuopuksemme kanssa yhtenäisten yöunien toivossa.

En siis ole tehnyt kovinkaan suuria, radikaaleja tai raskaita temppuja vauvamme unien parantamiseksi. Mutta tärkeintä on, että olen tehnyt niitä johdonmukaisesti, ja lähes ensiviikoista alkaen. Ja yrittänyt pitää pään kylmänä ja uskon lujana erilaisten vaiheiden vavisuttaessa yöuniamme. Monia asioita olisin voinut tehdä paremmin ja kurinalaisemmin. Mutta toisaalta uskon, että liika stressaaminen olisi myös heijastunut nukuttamistilanteisiin. 


Näiden kokemusteni perusteella tekisin lähestulkoon kaiken samalla tavalla kuin kuopukseni kanssa, jos vielä uuden mahdollisuuden saisin. Ja vaikka unitaitojen aikaisesta tukemisesta on hyötyä, ei koskaan ole liian myöhäistä aloittaa matkaa kohti yhtenäisiä unia. 


Tärkeintä on muistaa, että jokainen vanhempi ja lapsi on ansainnut yöleponsa.🤍




Kommentit