Syntymäjulisteet pienokaisista

Vauvasta taitava nukkuja - itsenäinen nukahtaminen

Vauvamme on tällä viikolla täyttänyt jo hurjat 6 viikkoa. Aika menee niin järjettömän nopeasti, että on todella hankala pysyä perässä tässä kehityksessä! Mutta sen verran olen imetyshormoneista ja yleisestä hatarapäisyydestäni huolimatta saanut aikaan, että pystyn julkaisemaan ensimmäisen raportoinnin vauvamme matkalla taitavaksi nukkujaksi!

Vauvan ensimmäisistä viikoista sen verran, että hän ei ollut alussakaan ongelmaton nukkuja. Vatsa alkoi vaivata alle kaksiviikkoisena, ja siitä lähtien on yöt vietetty enemmän tai vähemmän ähisten, vaikeroiden ja piereskellen. Tällä hetkellä syöntikertoja tulee vähintään neljä yössä, ja pisin unipätkä on neljä tuntia, jonka jälkeen nukutaan (ja ähistään) noin parin tunnin pätkissä. Lähtökohtana tämä ei omasta mielestäni ole yhtään huono tilanne, kun vertaa siihen huutoshowhun, jota esikoinen aikoinaan tarjosi. 

Rätti naamalla -metodi ei meillä ole vielä toiminut muutamista yrityksistä huolimatta

Tavoitteenani on siis Laura Anderssonin Voit nukkua -kirjan oppeihin nojaten yrittää kasvattaa vauvastani taitava nukkuja, ja välttää puolen vuoden iässä vaanivat unikoulutarpeet. Aloitin matkamme kohti parempia unia siitä, mistä kirjassakin aloitetaan, eli itsenäisestä nukahtamisesta. 

Ensimmäiset viikot vauvamme vietti tietysti rinnalla, sylissä, unipesässä ja vaunuissa milloin mitenkin, ja yöt nukuimme pääosin sylikkäin, sillä tytöllä oli tarve ruokailla varsin tiheästi (ja halusin pitää tuon suloisen palleroni lähellä niin kauan kuin se ongelmitta onnistuisi) . Vauva myös nukahti käytännössä aina rinnalle, varsinkin iltaisin pitkien tankkauksiensa jälkeen. 

Noin kolmen viikon kohdalla päätin, että olisi aika vähitellen kokeilla kepillä jäätä, ja katsoa olisiko vauvamme valmis harjoittelemaan itsenäisen nukahtamisen taitoa. Ensimmäisenä iltana toiveikkaana vein vauvan iltaimetyksen jälkeen hereillä pimeään makuuhuoneeseemme ja jätin sinne etsimään unta. Mutta eihän se uni tuosta noin vain löytynyt. Muutamien minuuttien kuluttua huoneesta alkoi kuulua pientä itkua, ja mitä useammin kävin rauhoittamassa vauvan, sitä vaativammaksi itku muuttui. Päätin viheltää pelin poikki, ja otin vauvan takaisin rinnalle, johon hän tyytyväisenä nukahti.

Seuraavana iltana jatkoin aloittamiamme rutiineja, joihin kuului yöpuvun vaihto, iltatankkaukset hämärässä olohuoneessa (esikoisen mentyä nukkumaan eli rauhan laskeuduttua), siirtyminen makkariin, jossa tutti suuhun ja tyttö unipussiin. Kun unipesään jääminen ei vauvan mielestä vaikuttanut hyvältä idealta, otin hänet syliin, rauhoittelin ja laskin takaisin pesäänsä. Muutaman illan jatkoimme tätä rumbaa päätyen yleensä lopulta imetysnukutukseen. 

Mutta neljäntenä iltana, toistettuani samat rutiinit kuin ennenkin, mutta aikalailla toivoni helposta nukutuksesta menettäneenä laitoin vauvan unipesään ja jäin huoneeseen odottelemaan ensimmäistä itkua. Mutta sitä ei tullutkaan. Vauva ähisi aikansa, mutta sitten, normaalin ensiparkaisun sijaan tulikin ihan hiljaista. Tyttö nukahti ensimmäistä kertaa elämässään aivan itse! 

Siltä lähtien, eli viimeiset kaksi viikkoa, vauvamme on taitanut tuon alkuun mahdottomalta tuntuneen lajin, nukahtamisen ilman äidin apua. Toki välillä tulee vastaan vaikeampia iltoja, jolloin tutti tippuu vartin välein, tai nukahtaminen kestää erinäisten suolikaasujen vuoksi pidempään ja vaatii rauhoittavaa kättä rinnan päällä. Mutta imetysnukutuksista olemme luopuneet kokonaan. Ja vaikeankin illan tullessa vastaan, säilyy luottoni siihen, että yksi huono ilta ei poista taitoa, jonka vauva on yritysteni seurauksena oppinut.


Tässä vielä koosteena Anderssonin kirjasta poimitut tekijät, joiden uskon auttaneen vauvaa matkalla itsenäiseksi nukahtajaksi:

*Iltarutiinit (yöpuvun vaihto, iltatankkaus, makkariin siirtyminen ja unipussiin sujahtaminen, jotka toistuvat illasta toiseen samanlaisina)

*Nukkumaan meno suunnilleen samaan aikaan joka päivä (meillä noin klo. 20.30) 

*Vauvaa rauhoittavat apukeinot (ne löytyvät jokaiselle vain kokeilemalla, mutta meillä toimii tutti, unipussi ja White noise-suhina)

Ja erityisesti:

*Ranskalaisten pyhän keksinnön, La Pausen, käyttäminen nukahtamista opetellessa. Kyseessä on lyhykäisyydessään pieni paussi, joka pidetään aina vauvan alkaessa itkeä. Ja kyse ei siis ole vauvan huudatuksesta uneen, vaan esimerkiksi ensin viidestä, vähitellen kymmenestä syvästä hengenvedosta, jotka teet ennen vauvan luokse ryntäämistä. Useimmat vauvat kitisevät, inisevät tai jopa rääkäisevät ennen nukahtamistaan, ja jos hätääntynyt äiti ryntää paikalle aina juuri siinä vaiheessa, kun vauva olisi vaipumassa untenmaille, ei ihmekään, ettei pienokaista enää nukuta. Itkevälle vauvalle on aina tarjottava lohtua, mutta yksikään vauva ei mene rikki siitä, jos äiti hetken malttaa mielensä, ennen kuin juoksee pelastamaan poloisensa. Sitä paitsi vauva rauhoittuu paremmin kun äitikin on rauhallinen, ja muutama syvä hengenveto poistaa äidiltä pahimman paniikin, jonka vauvan itku väistämättä ensialkuun herättää.


Yksi onnistunut askel on nyt siis saavutettu, mutta monta etappia on vielä edessä, ennen kuin pääsemme nauttimaan ansaitsemistamme yöunista.  Seuraavaksi olisi vuorossa paneutuminen päivän rutiineihin, eli päiväuniin. Tästä lisää myöhemmin! 

Kommentit