Kirje 1 vuotiaalle tyttärelle

Ruutuaika - voiko sen kanssa edes onnistua?

Muistatteko, kun lapsena katsottiin telkkaria? Minä muistan. Muistan aamut  piirrettyjen ääressä. Viikonloppuelokuvat. Saunan jälkeisen avaran luonnon. Ja formulat joka toinen sunnuntai. Muistan myös ensimmäiset tietokonepelit, joita rakastin pelata. Niiden parissa kului helposti useampi tunti, ja usein lopettaminen vähän harmitti.

En tiedä vietinkö ruudun edessä keskimääräistä enemmän vai vähemmän aikaa. Sen tiedän, että rakastin paljon muutakin kuin ruudun edessä kököttämistä. Leikin ystävien kanssa, pelasin pihapelejä ja harrastin milloin mitäkin. Osasin myös viihdyttää itseäni mielikuvitusleikeillä nukkekodin ja barbien kera. Ja lukemiseen hurahdin heti opittuani yhdistämään kirjaimet sanoiksi.



Lapseni ovat vielä kovin pieniä, mutta ruutuaika ja sen pahuus ovat silti usein mielessäni. Katsooko taaperomme liikaa televisiota? Onko hän koukuttunut kikattavaan kakkiaiseen? Pilaanko vauvani silmät ja aivot, kun altistan häntä televisiolle taaperon katsellessa sitä? 

Ja toisaalta kuinka ihanaa onkaan käpertyä taaperon kanssa aamulla tai päiväunien jälkeen sohvalle viltin alle, tuoksutella oman pienokaisen tukkaa ja katsella yhdessä piirrettyjä. Ja kuinka hauskaa on seurata vauvaa, joka jammailee taaperon vakkariohjelmien tunnareiden mukaan. Olen lisäksi sitä mieltä, että monet piirretyt (kuten maailman ärsyttävimmän korvamatotunnarin omaava Kakkiainen) opettavat tärkeitä asioita ympäröivästä maailmasta ja tunnetaidoista. 



Mutta missä menee raja sopivan ruutuajan kanssa, kun elämme maailmassa, jossa varsinkin aikuiset viettävät lähes puolet hereilläoloajastaan erilaisia ruutuja tuijotellen?

WHO suosittelee 2-4 -vuotiaiden ruutuajaksi alle tuntia päivässä. Lisäksi tulisi kiinnittää huomiota siihen, että median käyttö on lapsen ikään ja kehitystasoon nähden sopivaa. Tarkkaa minuuttimäärää tai tiettyjä tarkkaan rajattuja sisältöjä on mielestäni kuitenkin vaikea yksioikoisesti määrittää.


Meidän 2,5 vuotiaamme katsoo televisiota pääasiassa kaksi kertaa päivässä. Aamuisin noin puoli tuntia ennen aamupalaa (jotta vanhemmat saavat juoda kahvin rauhassa) ja päiväunien jälkeen toisen puolituntisen (jotta kaikki saavat rauhassa kerätä voimia loppupäivään). Joskus puolituntiset lipsahtavat 45-minuuttisiksi, joskus lopetetaan jo kahdenkymmenen minuutin jälkeen. Ja sitten on niitä päiviä, jolloin kertyy ylimääräisiä ruutuhetkiä (kuten kynsienleikkuu tai miehen iltavuoropäivinä vauvan nukuttaminen). 


Emme siis pysy läheskään joka päivä suositusten rajoissa. Ja monesti taaperoa myös harmittaa, kun telkkari laitetaan kiinni. Jos häneltä kysyisi, lähes aina olisi aikaa vielä yhdelle viiden minuutin kakkiaiselle. Toisaalta välillä piirretyt lakkaavat kiinnostamasta ennen kuin äidin kahvi on edes kerennyt vatsaan asti.



Ja aina kun telkkuhetki on ohitettu, ei sen perään enää vinguta. Silloin leikitään, ulkoillaan, syödään, nukutaan ja pelaillaan muumien kalastuslautapeliä. En siis koe, että minuuttimääristä stressaaminen toisi perheeseemme lisää hyvinvointia. Enkä myöskään suostu kokemaan huonoa omaatuntoa, jos joskus käytän piirrettyjä keinona päästä itse helpommalla. 


Ethän sinäkään. 🤍


Kommentit