Onko kahdessa lapsessa kaksinkertainen työ?

Juttelin ystäväni kanssa tuttaviemme esiintuomista kokemuksista kahden lapsen vanhempina. Joukkoon tuntui mahtuvan hyvinkin eriäviä mielipiteitä (niin kuin jokaisessa maailman asiassa tuppaa käymään), ja yllättävän paljon sieltä negatiivisen puolelta. Jäin  jälkeenpäin miettimään, mihin kohtaan kamalapainajainen vs. täydellinenonni -janalla oma kokemukseni viimeisen seitsemän kuukauden ajalta sijoittuu. Ja suosittelisinko muille toisen lapsen yrittämistä?

Ennen kuopuksemme syntymää päässäni oli liuta pelkoja liittyen kaksilapsisen perheen arkeen. Mietin, kuinka aikani riittäisi kahdelle lapselle, kun välillä tuntui, että yksikin vei jo kaiken mitä annettavissa on. Ja jäisikö seuraavien vuosien aikana lainkaan tilaa parisuhteelle, saati omille (ei-lapsiin-liittyville) unelmille? Pelkäsin myös väsyväni liikaa kahden eri ikäisen lapsen tarpeiden alla. Pohdin miten ihmeessä jaksaisin viihdyttää aktiivista taaperoa päivät, kun vauva valvottaisi yöt.

Nyt kun miettii, on ihme, että edes uskalsin toista lasta suunnitella näiden kauhuskenaarioiden keskelle.

Mutta kuten olen aiemminkin täällä sanonut, suurin osa peloistani on matkan varrella osoittautunut täysin turhiksi. Yksi syy tähän on luultavasti uuden tulokkaan helppous edeltäjäänsä verrattuna. Tyttö on alusta asti nukkunut paremmin ja ollut tyytyväisempi kuin esikoispoikamme vauvana. Täysin ongelmaton ei tämäkään vauvavuosi ole toki ollut alkukuukausien mahakipujen ja painonnousuongelmien vuoksi. Mutta en missään vaiheessa, niissä huonoimmissakaan, ole kokenut, etten olisi pystynyt pyörittämään vauva-taapero -arkea, ajoittaisista univeloista, tylsistymisistä ja koronaesteistä huolimatta.

Ja kun alkukuukausien ihmettelystä päästiin yli, alkoi tuntua, että kahden lapsen kanssa tosiaan pärjää lähestulkoon yhtä suurella panostuksella kuin yhdenkin. Tietysti molemmilla on ne omat tarpeensa, ja edelleen tunnen ajoittain huonoa omatuntoa siitä, etten pysty kummallekaan antamaan täyttä huomiota montaakaan minuuttia päivässä. Mutta toisaalta he saavat jo nyt niin paljon iloa toisistaan, että uskon hyvien vaikutusten ylittävän äidin sataprosenttisen huomion puutteen. 

Vauvavuosi itsessään on myös ollut todella paljon helpompi tällä toisella kierroksella. Ja uskon, että se olisi ollut sitä siinäkin tapauksessa, että kuopus olisi ollut hankalampi tapaus. Kaikki rytmit ovat perheessä valmiina, eikä niiden eteen tarvitse nähdä samanlaista vaivaa kuin esikoisen kohdalla. Lisäksi kaikki ne lukemattomat vaiheet, joita jopa meidän helpohko vauvamme on käynyt läpi, olivat nyt tuttuja esikoisen ajalta, ja tiesin tällä kertaa oman kokemuksen kautta, että ne oikeasti menevät ohi. Esikoisenkin aikana minulle sitä lupailtiin, mutta ihminen usein uskoo asioita vasta todettuaan ne itse käytännössä todeksi.

Ja sitten siihen omaan ja parisuhdeaikaan. Ensimmäiset kuukaudet menivät tietysti aikalailla vauvan ja taaperon nukkuessa vuorotellen, ja tuntui, että olimme miehen kanssa molemmat jatkuvassa työvuorossa aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Mutta kun vauva alkoi saada jonkinlaista rytmiä elämäänsä, kävi niin, että sitä vapaa-aikaakin yhtäkkiä ilmestyi taas päiviimme. Nykyään saamme lapsetonta aikaa oikeastaan aivan yhtä paljon kuin ennen kuopuksen syntymää. Ainakin niin kauan kuin vauvan päiväunet osuvat yhteen taaperon ainoiden päiväunien kanssa (tämän eteen aion tehdä kaikkeni). 

Oma seitsemän kuukauden kokemukseni kaksilapsisen perheen äitinä sijoittuu siis aika vahvasti janan onnelliseen (tai onnekkaaseen) päähän. Tämä on tietysti vain yksi kokemus miljoonien muiden joukossa, mutta omasta puolestani haluan rohkaista kaikkia niitä kaltaisiani jännittäjiä, joiden haaveita useammasta lapsesta varjostaa pelko tulevasta. Hyvin se menee. 🤍