Kun äiti sairastaa

Vietin viime viikon suurimmaksi osaksi jonkinlaisen vatsapöpön kourissa (testissä käyty, ei ollut korona). Kun oma olo alkoi hieman helpottaa, iski tauti puolisooni, eli vajaamiehityksellä mentiin koko viikko. Lapset sentään välttyivät tältä pöpöltä jollain ihmeen kaupalla.

Olen ollut esikoisen syntymän jälkeen kipeänä harvakseltaan, ehkä kolmisen kertaa vuodessa. Minulle tuo todella on harvoin sairastamista, sillä ennen lapsia olin useita vuosia kipeänä suunnilleen kerran kahdessa kuukaudessa. Olen siis tottunut sairastamiseen. Mutta mikään määrä flunssia ennen lasten saantia ei voi valmistaa siihen, millaista sairastaminen on silloin, kun kotona pyörii pieniä vauvoja tai taaperoita.

Ensinnäkin sairastaminen tuntuu väärältä termiltä sille, että suoritat elämääsi nuhasta, kuumeesta, särystä tai pahoinvoinnista huolimatta suunnilleen samalla tavalla kuin aina muulloinkin. Lapset (ainakaan pienet sellaiset) eivät tunne armoa, vaikka äiti kuinka niiskuttaisi tai juoksisi halailemaan vessanpönttöä kesken leikkien. He vaativat sen saman huomion ja viihdytyksen kuin aina ennenkin. Eivätkä myönnä sairaslomaa, vaikka kuinka polvillasi anoisit ja hakisit nähtäväksi kaikki mahdolliset lääkärintodistukset. Luottamusmiehen yhteystietojakaan en ole kotiäidin sopimuspaketista vielä löytänyt, joten valitusväylää ei ole (jos puolisolle kiukuttelua ei lasketa).

Itselläni kävi tällä kertaa hurjan hyvä tuuri, sillä puolisolla sattui olemaan vapaapäivä juuri pahimman tautivaiheeni aikana. Sain siis jopa nukkua muutamat päiväunet ja hengähtää silloin kun se tuntui välttämättömältä. Silti vastasin tietysti esimerkiksi molempien lasten ruokahuollosta, sillä kotiäitinä olen ainoa, joka tietää, mitä lasten on milloinkin tarkoitus syödä.

Tuntuu joka tapauksessa täysin absurdilta, että kotonaan lapsia hoitavalla vanhemmalla ei ole oikeutta sairastaa. Olisin tuhat kertaa mieluummin istunut vatsataudin kourissa toimistossa kuin huolehtinut vauvan ja taaperon ruokinnasta, vaipanvaihdoista, viihdyttämisestä ja nukuttamisista. Eihän siitä toimistotyöstäkään olisi mitään kipeänä tullut, mutta silloin sentään sijaiskärsijöinä ei olisi ollut pieniä ihmisiä.

Lasten ollessa niinkin pieniä kuin 2- ja puolikasvuotiaat, ei koko päiväksi telkkarin eteen istuttaminenkaan tunnu järkevältä vaihtoehdolta. Vauvaa se ei ensinnäkään kiinnosta kahta minuuttia kauempaa (eikä kuulemani mukaan tee silmille tai muullekaan kehitykselle hyvää). Taapero puolestaan ehkä istuisi ruutua katselemassa useammankin tunnin, mutta luulen, että pitkä istuminen kostautuisi vähintäänkin yhtä pitkänä hyperaktiivisuuskohtauksella. Ei siis auta kuin toivoa, että lapsilla sattuu edes olemaan hyväntuulinen päivä oman tautihuipun aikoihin.

Viime viikolla kylvettiin. Paljon.

Ja kun nyt epäoikeudenmukaisuuksiin päästiin, puuttuu tästä kotiäidin tai -isän työsopparista sairaslomien lisäksi muunmuuassa vuosilomat, pyhävapaat, viikonloppuvapaat, ylityökorvaukset, lakisääteiset kahvi- ja lounastauot, ilta-, viikonloppu- ja pyhäpäivälisät sekä mahdollisuudet minkäänlaiseen urakehitykseen tai palkankorotuksiin. Puhumattakaan pikkujouluista tai muista virkistystapahtumista. 

Mutta oma valintahan tämä on. Ja oikeasti viihdyn lasteni kanssa. Joskus vain herää siihen ajatukseen, kuinka vähän tätä työtä tunnutaan arvostavan. Pienenä vinkkinä Suomen päättäjille, että tuolla meidän alapuolella ansiosidonnainen vanhempainvapaa kestää 18 kuukautta, ja koko tältä ajalta vanhempi saa TÄYTTÄ palkkaa. Kumma juttu, että Viron syntyvyys on ajanut jo Suomesta ohi.