Joku muukin osaa huolehtia lapsestani

Jos minulta olisi puoli vuotta sitten kysytty (kuten kysyttiinkin), voisinko laittaa esikoiseni hoitoon, olisin myöntävästi vastatessani valehdellut (kuten teinkin). En nimittäin ollut lainkaan valmis siihen, että joku muu, minulle vieras henkilö huolehtisi lapsestani. 

Vaikka järjellä ajateltuna tiesin, että moni pienempikin kulkija oli pärjännyt hienosti päivähoidossa, tuntui, että en vain yksinkertaisesti ollut vielä valmis päästämään irti esikoisestani, joka oli silmissäni edelleen aivan yhtä tarvitseva ja haavoittuvainen kuin syntyessään 1,5 vuotta aiemmin.

Maaliskuu 2020

Mutta kevään mittaan huomasin jotain tapahtuvan, niin pojassa kuin itsessänikin. Pikkusiskon syntymän myötä taapero alkoi itsenäistyä. Hän viihtyi hetkittäin leikeissään jopa ilman seuraa, ja kesti paljon paremmin sitä, että äiti teki välillä muutakin kuin palveli hänen tarpeitaan. Lisäksi pojan puhe alkoi kehittyä huimaa vauhtia niin, että hän tuli useimmiten ymmärretyksi kodin seinien ulkopuolellakin.

Ja vaikka koronasta on seurannut paljon huonoa, aiheutti se omassa päässäni sen, että tajusin vihdoin, etten ehkä enää riittäisi yksinäni vastaamaan taaperoni kasvaviin tarpeisiin. Kirjoitinkin tuolloin blogitekstin, jossa jahkailin päivähoidon hyvien ja huonojen puolien kanssa.

Kesäkuu 2020

Kaiken tuon pohdinnan jälkeen tulin viimein siihen tulokseen, että pojalle (ja äidille erityisesti) tekisi todella hyvää aloittaa itsenäistymisharjoitukset. Niinpä ilmoitin taaperon seurakunnan päiväkerhoon, jossa hän pääsisi harjoittelemaan ryhmässä leikkimistä ja vieraampien aikuisten kanssa toimimista kahdesti viikossa kaksi tuntia kerrallaan. 

Kerho alkoi viime viikolla, ja vaikka olin sen alkamista odottanut hetkittäin todella malttamattomana, en voinut olla tuntematta lievää paniikkia ajatellessani sitä hetkeä, kun oikeasti jättäisin pienen poikani sinne lapsiryhmään.

En olisi ennen lasten saantia koskaan uskonut, kuinka hankalaa oman lapsen luovuttaminen vieraiden ihmisten hoitoon voisi olla. Kuinka sitä haluaisi viimeiseen asti pitää kiinni siitä, ettei kukaan ulkopuolinen pääse vaikuttamaan häneen. Ihan kuin se olisi edes mahdollista.

Nyt kerhoa on takana muutama kerta, joista viimeisimmän taapero vietti jo alusta loppuun ilman äidin valvontaa. Ja vastoin kaikkia odotuksiani, tyyppihän oikeasti viihtyy siellä! Eikä vaikuta edes hiukan  traumatisoituneelta. 

Vielä hetki sitten ajattelin, että kontrollista irti päästäminen olisi ahdistavaa. Että miettisin koko ajan, miten lapseni kärsisi kun vieraat ihmiset eivät ymmärtäisi häntä. Tai mitä jos joku toinen lapsi kiusaisi. 

Nyt ajattelen, kuinka hienoa on, että poikani pääsee tutustumaan muihin lapsiin. Ja ihaniin kerhotäteihin. Kuinka vapauttavaa, etten ole enää ainoa ihminen (läheisten lisäksi tietysti) vaikuttamassa siihen, millainen tyyppi pojasta muovautuu. Ja kuinka olemme molemmat, yli kahden vuoden tiiviin yhdessäolon jälkeen, ansainneet vähän säännöllistä omaa aikaa. 🤍