Kirje 1 vuotiaalle tyttärelle

Vanhemman oikeus valittaa

Lapsiperhearki ei ole aina pelkästään ihanaa. Oikeastaan se on aika harvoin sitä. Silti tuntuu, että kaikesta muusta saa avoimesti valittaa, mutta ei lapsista. Omaa työtä voi kutsua rankaksi ja kuluttavaksi, ja viikonlopuista iloitaan suureen ääneen. Omaa parisuhdettakin voidaan ruotia hyvinkin kriittiseen sävyyn, eikä puolisolta todellakaan kestetä mitä tahansa temppuja hiljaa ymmärtäen. Mutta omia lapsia tai heidän kanssaan vietettyä aikaa ei saisi arvostella, sillä itsehän niitä lapsia on halunnut, eivätkä kaikki niitä edes saa.

En vaihtaisi näitä hetkiä pois mistään hinnasta. Mutta jotkut hetket vaihtaisin. Niistä harvemmin tulee otettua valokuvia.

Olen tietysti kiitollinen lapsistani, ja tiedostan todella selvästi, että olen etuoikeutetussa asemassa saadessani olla äiti. Ja kyllä, olen äitiyden itse valinnut. Mutta jos tarkemmin mietitään, niin olen myös aivan itse valinnut parisuhteeni, kuten valtaosa muistakin parisuhteessa olevista ihmisistä. Ja työpaikkaani olen aivan itse hakenut, ja kilpaillut siitä muiden samaa työtä kovasti tavoitelleiden kanssa. Eli miksi työpaikasta ja parisuhteesta valittaminen on täysin hyväksyttävää, jopa odotettua, mutta lapsiarjesta valittaminen tulkitaan usein kiittämättömyydeksi, itsekkyydeksi ja huonoksi vanhemmuudeksi?

Tällä hetkellä voin rehellisesti sanoa, että paluu arkeeni kahden lapsen kotiäitinä ahdistaa suunnattomasti. Tuntuu, että en yksinkertaisesti jaksaisi enää viettää päiviä yrittäen pitää kasassa taaperon herkkää mieltä ja vauvan alati kasvavia tarpeita. Kesäloma oli ihana, mutta sen jälkeen koittava arki tuntuu kovin värittömältä, tylsältä ja hermoja raastavalta.


Lomalla kaikki on kauniimpaa


Tämä ei silti tarkoita, että haluaisin luopua lapsistani. Eikä sitä, ettenkö rakastaisi heitä. Tai sitä, etten useita kertoja joka ikinen päivä tuntisi maailman suurinta onnea jälkikasvuni vuoksi. 


Mutta kuten töissä, ei kotonakaan ole aina kivaa. Välillä asiakkaat (siis lapset) sattuvat olemaan suunnattoman rasittavia. Ja välillä tuntuu, että yhdelle päivälle tai viikolle kertyy yksinkertaisesti liikaa vastoinkäymisiä. Tai sitten on itse jostain syystä niin väsynyt tai kiukkuinen, että perustyö, jota yleensä tekee mielellään, tuntuu kamalalta pakkopullalta.


Silloin, kun kaikkea tätä tapahtuu, omaa oloani parantaa asian purkaminen. Ennen valitin työkaverille, että onpas taas kaameeta menoa. Ja useimmiten työkaveri vastasi samalla tavalla, tai edes myötätuntoisesti, jolloin jaksoin taas jatkaa eteenpäin. Mutta kotona niitä työkavereita ei ole. Ei ainakaan samalla tavalla. 


Siksi olisi ehdottoman tärkeää, että äidit tukisivat toisiaan. Että ketään ei lytättäisi huonoksi vanhemmaksi, jos hän väsymyksissään tulee kertoneeksi, että oma arki on syvältä. Koska sitä se oikeasti on välillä. Vaikka sen on kuinka itselleen valinnutkin. 


Välillä sitä vain tekisi mieli syöttää lapset sioille... 


Onneksi nykyään asioista puhutaan rehellisemmin. Yleisesti tiedostetaan, että pikkulapsiaika on rankkaa, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mutta tästä huolimatta, onnellisen äidin myytti pysyy ihmisen mielen sopukoissa, nostaen päätään aina kun joku kehtaa valittaa lapsielämän rankkuudesta. 


Tehdään siis palvelus itsellemme, ja muille vanhemmille. Kerrotaan, kun ketuttaa. Luovutaan lavasteista, jotka näyttävät lapsiarjesta vain ne ihanat hetket. Vanhemmuus on lahja, mutta on ihan ok välillä tympääntyä lahjaan, jolla leikkii tuntikausia lähes jokaikinen päivä.


Ja kun meno on taas mukavampaa, saa siitäkin tietysti kertoa! On kivempi iloita yhdessä hyvistä  asioista, kun on jaettu ne vähemmän positiiviset tunteetkin. 


Tsemppiä siis kaikille vanhemmille syksyyn ja lapsiarkeen, hyviin ja huonoihin päiviin!

Kommentit