Syntymäjulisteet pienokaisista

Väsyneen äidin yöllinen raivo

Halusin kirjoittaa tästä aiheesta, koska se ei ole itselleni tullut vastaan missään seuraamissani blogeissa. Ja siitä on mielestäni äärettömän tärkeä puhua. 

Esikoisen vauva-aikana yövalvomiset tulivat perheessämme tuskallisen tutuiksi. Kokeilimme kaikkea, jumppapallosta kantoliinaan ja vesihanasta imurin huudatukseen, mutta lopulta vain aika auttoi poikaani arvostamaan yöllistä rauhaa. Siihen mennessä olin kuitenkin jo diagnosoinut itselleni vähintäänkin vihanhallintaongelman ja jakautuneen persoonallisuuden. Päivällä (ainakin useimmiten) rauhallinen, kärsivällinen ja mukava äiti olikin yöllä hiuksia päästään repivä, höyrypäinen hirviö. 

Muistan useita hetkiä, jolloin en oikeasti tiennyt selviäisinkö järjissäni yöstä, kun neljättä kertaa parin tunnin sisään yritin pomputtaa ja hyssyttää vauvaa uneen, reidet ja huulet krampissa, vauvan vain jatkaessa itkuaan. Kykenemättömyys rauhoittaa oma lapsensa on yksi raastavimpia tunteita, joita olen elämässäni kohdannut. Ja kun se vielä tapahtuu keskellä yötä, väsyneenä ja valmiiksi pakkoheräämisestä ärtyneenä, vaatii suunnatonta tahdonvoimaa olla hajottamatta lähintä esinettä tai huutamatta epätoivoaan niin lujaa, että naapurin naapuritkin heräävät.

Eikä aina edes vaadita neljää herätystä kahdessa tunnissa, sillä muistan myös niitä öitä, kun jo paremmin nukkumaan oppinut poikani heräsikin yhtäkkiä pitkästä aikaa keskellä yötä, ja jostain syystä jatkoi itkuaan rauhoitteluyrityksistäni huolimatta. Tunsin taas saman raivon nousevan takaraivossani, ja jouduin tekemään kaikkeni, etten olisi kironnut lasta alimpaan helvettiin tai lähtenyt mielenosoituksellisesti ovet paukkuen kylmään yöhön. Onneksi mies ja koira toimivat hyvää hyvyyttään (vaikkakaan tuskin vapaaehtoisesti) sijaiskärsijöinä ja ottivat vastaan lukemattomat sanalliset kiukunpurkaukseni ja perättömät syytökseni siitä kuinka lapsen herääminen ja itkeminen oli vain ja ainoastaan heidän syytään.

Näitä öitä seurasi aina kauhea morkkis. Tunsin itseni maailman huonoimmaksi äidiksi, avovaimoksi ja ihmiseksi. En voinut ymmärtää, mikä yön valvomisessa oli muka niin hirvittävää, että melkein menetin järkeni. Heräiliväthän muutkin äidit öisin, ehkä vielä useammin. Eikä rakas poikani tietenkään itkenyt pahuuttaan. Ja minä vain pahensin lapsen oloa omalla heikkoudellani ja kykenemättömyydelläni.

Nuo aamut olivat sydäntä musertavia. Päätin aina, että ensi kerralla lapsen saadessa yöllisen itkukohtauksen, muistan nämä ajatukset ja pysyn täydellisen rauhallisena, sillä rakastan lastani yli kaiken ja haluan vain, että hänellä on hyvä olla. Mutta katumuksesta ja lupauksista huolimatta löysin itseni vaikeina öinä puristamasta hampaita yhteen otsasuonen tykyttäessä ja käsien hiotessa, yrittäessäni kestää mahdottomalta tuntuvia yöllisiä vastoinkäymisiä. 

Vieläkin vaikea ymmärtää, miten nämä maailman rakkaimmat pienokaiset voivat muka suistaa äidin raiteiltaan. 

Pitkään luulin, että olen ainut pienen lapsen äiti, joka tuntee muuttuvansa pimeyden laskeuduttua täysin toiseksi ihmiseksi. Mutta lähiaikoina olen tullut jutelleeksi asiasta muiden äitien kanssa, ja saanut kuulla, että tämä ilmiö ei tapahdukaan vain oman pääni sisällä! On muitakin äitejä, jotka kokevat yölliset herätykset välillä ylitsepääsemättömän raskaiksi, ja tunnistavat sen takaraivossa jyskyttävän tunteen, jonka oman lapsen loputtomalta tuntuva itku aiheuttaa.

En tiedä, onko kyseessä jokin alitajuntainen puolustusreaktio siihen, että omalla lapsella on hätä etkä pysty auttamaan häntä. Vai ovatko jotkut vain huonompia kestämään väsymystä ja äkkinäistä herätystä syvästä unesta. Mutta oli kyse mistä tahansa, toivon, ettei yksikään äiti joutuisi polkemaan itseään maanrakoon yöllisestä hermojen menettämisestä. Se, että lapsen (varsinkin oman) itku raastaa hermoja, on täysin luonnollista. Ja sekin on tutkitusti tiedossa, että väsyneenä kaikki tunteet moninkertaistuvat. 

Jos siis löydät itsesi yöllä tuloksetta rauhottelemasta itkevää lastasi, muista, että on ihan ok vittuuntua tilanteesta. Niin kauan kuin sekä lapsi että muut paikallaolijat selviävät ilman fyysistä vahinkoa, ei ole syytä kirjautua laitoshoitoon. Ja puolisokin varmasti ymmärtää henkiseksi nyrkkeilysäkiksi joutumisen, kun muistaa aamulla taas pyytää anteeksi.

Kommentit

  1. Tunnistan itseni tuista tekstistä toisen lapsen vauva vuodesta. Mulla oli jo valmiiksi omia nukahtamis vaikeuksia ja sitten kun vihdoin sain unta niin vauva herättikin jo. Koliikkia ei diagnosoitu kun rahoittelu kuitenkin tehosi, jos sitä vaan koko ajan jatkoi. Väsyneimpinä aikoina (vauva 4kk) vannoin ettei enää ikinä yhtään lasta kunhan tästä vuodesta selvitään ja sanoin miehelle että jos alan haaveilemaan lisää niin muistuttaa tästä olosta. Eipä muistuttanut, neljättä yritetään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Niin se taitaa mennä, että aika kultaa muistot ja ne vaikeimmatkin hetket on kuitenkin sen oman lapsen arvoisia. :) Mäkin vannoin esikoisen vauvavuonna, etten ihan helpolla ottaisi samaa rupeamaa uudestaan, mutta niin sitä vain oltiin uutta vauvaa odottamassa heti ensimmäisen vauvavuoden päätyttyä... 😄

      Poista

Lähetä kommentti