Äitiyden 10 parasta

Taaperon ensiaskeleet isoveljenä


Esikoispoikamme on viime viikkoina kokenut tähänastisen elämänsä suurimman mullistuksen. Hänestä tuli yhdessä yössä isoveli, vuoden ja 10 kuukauden ikäisenä. 

Toki yritimme häntä tähän yhtäkkiseen muutokseen valmistella parhaamme mukaan jo raskausaikana. Vatsani suuretessa ja pojan kiinnostuessa siitä kerroin, että siellä kasvaa vauva, hänen tuleva pikkusiskonsa. Luimme pikkusisaruksen saamista käsittelevää kirjaa ahkerasti ja opetin pojalle kuinka pitää nenästä kiinni, jos vauvan kakkavaippa haisee. Yritin myös totuttaa esikoista  siihen, ettei äiti ole jatkuvasti leikittämässä ja vastaamassa nanosekunnissa jokaiseen tarpeeseen.

Kaikki valmistelut sujuivat hienosti, ja lasketun ajan lähestyessä tuntui, että olimme tehneet kaiken voitavamme pienen esikoisemme saattamisessa isoveljeyteen. Silti vietin lukemattomia öitä huolesta (ja raskaudesta) kipeänä. Poika tuntui vielä niin kovin pieneltä. Eihän hän voinut mitenkään pystyä käsittämään, mitä tarkoitti äidin mahassa kasvava vauva, tai isoveljeys. Pelkäsin tulevan muutoksen musertavan herkän poikamme elämänilon ja sen valloittavan huumorintajun, joka hänessä oli juuri kunnolla puhjennut kukkaan. Pelkäsin myös pojan suhtautumista minuun, kun yhtäkkiä äidin sylissä olisi joku vielä pienempi ja vielä tarvitsevampi. 


Isoveljeyttä on nyt takana kolme viikkoa. Olemme vielä matkamme alussa, ja opettelemme kukin omalla tavallamme elämää nelihenkisen perheen jäseninä. Mutta monta asiaa olemme jo oppineet, ja monta pelättyä vaikeutta selättäneet.

On vieläkin vaikea uskoa, kuinka luontevasti vauva sujahti osaksi perhettämme heti sairaalasta kotiuduttuamme. Poika ihmetteli vauvaa, mutta ei vaikuttanut yhtään niin hämmentyneeltä kuin olin odottanut (valtoimenaan valuvat kyyneleet toki vähän sumensivat näkö- ja arvostelukykyäni). Ensimmäiset päivät vietimme tarkastellen uutta tulokasta, ja jatkaen suurelta osin elämäämme niin kuin ennenkin. Aina kun imetin vauvaa, poika halusi tuoda siskolleen villasukat ja pehmolelun vauvan kehdosta. Hän toi myös oman unipupunsa tapaamaan vauvan pehmolelua. Iltaisin poika luetteli itsekseen sängyssä perheenjäseniään, lisäten äidin perään vaapin. Kuuntelin liikuttuneena tätä litanian toistelua ja jouduin jälleen kerran toteamaan itselleni, kuinka pahasti olin aliarvioinut poikamme. Hän tuntui sisäistävän uuden perhetilanteemme nopeammin ja paremmin kuin minä itse.

Ensimmäisen viikon jälkeen vauva toki kadotti uutuudenviehätystään, ja alkoi samaan aikaan valvoskella päivisin pidempiä aikoja. Tämä selvästi vähän harmitti esikoistamme. Kun olin itse kiinni vauvassa, poika tuntui aina juuri silloin tarvitsevan apua milloin missäkin ja kolhivan itseään enemmän. Onneksi isä oli vielä kotona antamassa jakamatonta huomiotansa, joten saimme pehmeän laskun arkeen. Ja nyt yksin lasten kanssa ollessani olen huomannut, että huomiota ei haeta yhtään niin paljon silloin, kun ylimääräisiä huomionantajia ei paikalla ole.

Viimeisimpinä isoveljen kasvukipuoireina on ilmennyt lisääntynyttä mielensä pahoittamista ja suu mutrussa kulkemista, varsinkin joutuessani muistuttamaan poikaa asioista, joita ei saa tehdä. Välillä tuntuu, että käytetyimmät sanani esikoiselle ovat nykyään ”ei, odota ja varo”. Yritän kuitenkin tasapainottaa niitä ”kiitos, hienosti tehty ja olet rakas” -ilmaisuilla aina kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Onneksi niitä mahdollisuuksia tulee edelleen usein.

Pojastani on pienistä kasvukivuistaan huolimatta muotoutumassa reilu, empaattinen ja hellä isoveli. Hän silittelee vauvaa mielellään, huolestuu tämän itkusta ja vahtii vauvan heräämisiä. Viime päivinä isoveli on myös alkanut ymmärtää, että vauva on jotenkin älyllinen ihminen, ja niinpä hän esittelee vauvalle innoissaan lelujaan. Ja kujeileva huumorintajukin on onneksi edelleen tallella. 

Huomion jakaminen ei tietenkään ole helppoa taaperolle, joka on tähänastisen elämänsä viettänyt äidin kanssa kotona ainoana lapsena (jos huomionkipeää koiraa ei lasketa). Vauvan itkuinen heräily kesken kivan leikin ei ole mukava juttu. Eikä se, että rääpäle roikkuu äidin rinnassa puolet hereilläoloajastaan. Mutta poika kestää tuon kaiken oikeasti aika hienosti, ja äitinä minun on puolestani opeteltava kestämään sitä, etten aina pysty toimimaan täydellisesti kaikkien kannalta.



Voi olla, että polkumme muuttuu vielä kivikkoisemmaksi. Ja siitä olen varma, että tulen itse menettämään hermoni tässä kahden lapsen yhtälössä lukemattomia kertoja. Ja niin tulee tuore isovelikin tekemään. Mutta tällä hetkellä luottoni siihen, että löydämme kaikki uudet paikkamme nelihenkisen perheen jäseninä on todella korkealla. Ja kiitos siitä kuuluu uskomattoman reippaalle esikoispojalleni. Pitää muistaa kertoa se hänelle. 

Kommentit