Synnytyskertomus - esikoinen vs. kuopus

Nyt kun toisen lapsemme syntymästä on kulunut aikaa reilu viikko, olen päättänyt jakaa synnytyskertomukseni. Esikoisen kohdalla en sitä tehnyt, mutta nyt ajatus tuntuu jotenkin järkevämmältä, sillä pääsen vertailemaan kahden aika erilaisen (ja toisaalta todella samanlaisen) synnytykseni kulkua. Uskon, että tämä vertailuteema tulee olemaan aika paljonkin esillä blogissani lähikuukausina, sillä minua kiinnostaa selvittää yleisten esikoisiin ja toisiin lapsiin kohdistettujen ennakkoajatusten paikkansapitävyyttä (omalla kohdallani siis, mikä ei tietysti tarkoita kovin suurta otosta). Lupaan kirjoittaa välissä myös muistakin aiheista, kunhan synnytyksen jälkeinen aivosumu tästä vähän hälvenee. 😅

Mutta takaisin lupaamaani synnytyskertomukseen. Se venyi tyylilleni uskollisesti hiukan pitkäksi, joten jos haluat lukea vain jälkimmäisestä synnytyksestä, kehotan hyppäämään neljä kappaletta eteenpäin. 

Esikoisen synnytys oli todella pitkä, paikoitellen todella  kivulias, mutta loppujen lopuksi mahtava kokemus, jota muistelin jopa haikeudella synnytyksen jälkeisinä viikkoina ja kuukausina. En olisi uskonut niin käyvän, sillä koko raskauden ajan jännitin synnytystä todella kovasti. Pahinta oli epätietoisuus siitä, millainen kokemus se olisi, miten itse pärjäisin, menettäisinkö kontrollin ja saisinko niin pahat psyykkiset ja fyysiset traumat etten ikinä toipuisi ennalleni.

Luonteeni mukaisesti selvitin kaiken saatavilla olevan tiedon synnytyksestä, sen vaiheista, kivunlievityksestä ja ponnistusasennoista. Tein tunnollisesti joka ilta erilaisia harjoitteita, joiden oli tarkoitus helpottaa synnytystä. Ja synnytyssuunnitelman kirjoitin ainakin viiteen kertaan uusiksi, sillä aina löytyi uutta tietoa, joka vaikutti käsitykseeni siitä, mitä tuleman piti.

Uskon, että valmistautumisesta oli kohdallani apua. Se lievitti pelkoa synnytyksestä jonain mystisenä tapahtumana, johon liittyy varmuudella litrakaupalla verta ja korvia hyytävää huutoa. Sain myös jonkinlaisen kontrollintunteen tulevaan suoritukseen, vaikka tiedostinkin, että kaikki ei luultavasti menisi suunnitelmienI mukaan (tämä on mielestäni yksi tärkeimmistä asioista, joka ensisynnyttäjän on hyvä muistaa).

Esikoisemme syntyi lopulta kolme vuorokautta kestäneiden on/off -supistusten päätteeksi alatiesynnytyksenä. Salissa vietin lähes 12 tuntia (siitä ainakin muutaman tunnin nukkuen, kiitos kipupiikin ja spinaalin) ja ponnistusvaihe kesti puolisen tuntia (mutta tuntui elämän pituiselta). Kohdalleni sattui ihana kätilö ja opiskelija, jotka vaikuttivat varmasti suurelta osin siihen, että kokemuksesta jäi niin hyvä mieli. Muistan jo salissa, rääkyvä vauva sylissäni ajatelleeni, että voin tehdä tämän uudestaan, vaikka vain 5 minuuttia aiemmin olin huutaen julistanut, että en jaksa enää, ja kuvitellut kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita, joita lapsen pää minulle ulos pusertuessaan aiheuttaisi.

2018

Tuon kokemuksen voimin selvisin tämän kertaisesta raskaudesta jännittämättä synnytystä oikeastaan ollenkaan. Rehellisesti sanottuna enemmän kuin oman tai vauvan hyvinvointi syntymän hetkellä, minua huoletti esikoisen hyvinvointi kotona (jossa hän oli turvallisen mummin hyvässä hoidossa). Ensimmäinen ajatukseni vauvan syntyessä ja syntymäajan kuullessani oli, että poikani on juuri alkamassa syömään kotona iltapalaa, eikä tiedä yhtään, mikä mullistus hänen elämässään on juuri tapahtunut. Se oli ensilaukaus hormonimyrskylle, josta edellisessä postauksessa tarkemmin kerroin.

Mutta itse synnytykseen en tosiaan valmistautunut tällä kertaa lähellekään sellaisella intohimolla kuin edellisellä kerralla. Venyttelyt jäivät suunnilleen kahden illan jälkeen kokonaan (ei jaksanut), synnytyksen vaiheiden ja ponnistusasentojen kertailu jäi tekemättä (ei ehtinyt) ja synnytystoivelistakin hukkui muiden neuvolapapereiden sekaan (ei kiinnostanut). Toki uhrasin tulevalle synnytykselle ajatuksia, mutta eniten vaivaa näin järjestääkseni esikoiselle mahdollisimman hyvät olot sairaalareissumme ajaksi (ja loppuun asti pelkäsin lähdön tulevan keskellä yötä ja joutuvani hylkäämään taaperomme hänen nukkuessaan). 

Odotin, että synnytys olisi tällä kertaa todella paljon nopeampi ja vähän vähemmän kivulias kuin ensimmäinen. Kuvittelin mielessäni tilanteen, jossa vedet losahtaisivat keskellä päivää, supistukset alkaisivat pian sen jälkeen sopivan napakoina ja vauva olisi ulkona iltaan mennessä (lainasin mielikuviini häpeilemättömästi erään ystävän kokemusta toisen lapsen syntymästä). 

Todellisuus oli kuitenkin hiukan erilainen. Supistukset alkoivat jälleen kerran monta vuorokautta ennen tositoimia sunnuntai-iltana, eli vietin pari vuorokautta jatkuvassa valmiustilassa (mikä oli jälleen kerran koko synnytyksen raskain ja raastavin vaihe). Lopulta supistukset napakoituivat tarpeeksi keskiviikkona iltapäivästä, vaikka en vieläkään uskonut niiden johtavan synnytykseen. Sairaalassa ehdimme kuitenkin olla vain 2 tuntia, ennen kuin makasin toista kertaa elämässäni sairaalasängyllä rääkyvä vauva sylissäni. Tällä kertaa en käyttänyt selkäpuudutuksia, olin koko avautumisvaiheen (tuskallisen) hereillä ja tietoisessa tilassa ja ponnistusvaihe lyheni edellisestä puoleen. Olin avautumisvaiheen toiveideni mukaisesti ammeessa ilokaasun turvin, ja ponnistusvaiheeseen sain toivomani kohdunkaulanpuudutteen (joka ei valitettavasti toiminut yhtään toivomallani tavalla). Kivut olivat juuri niin kamalat kuin muistin, mutta sain onneksi seurakseni taas aivan ihanan kätilön, joka tsemppasi minut pahimman yli siinä vaiheessa, kun oma uskoni oli aikoja sitten valunut ammeen pohjalle. Jälkeenpäin tunsin itseni voittajaksi, mutta samaan aikaan vannoin, että jos kolmas kerta vielä tulee, otan puudutteet vakavasti uuteen harkintaan. Olen silti onnellinen, että sain kokea synnytyksen kahdella hyvin eri tavalla, lopputuloksen ollessa molemmissa paras mahdollinen; hyväkuntoinen äiti ja hyväkuntoinen vauva.

2020

Synnyttäminen on edelleen mysteeri itselleni, kaikesta tiedonhausta ja kahdesta käytännön kokemuksesta huolimatta. On hurjaa ajatella, että naisen kroppa todella venyy (monessakin merkityksessä) sen kaltaisiin suorituksiin. Mutta niin se vain tekee, ja jos tätä lukee joku, jolla on ensimmäinen synnytys vielä edessä, kehotan yksinkertaisesti luottamaan siihen voimaan, joka meissä kaikissa naisissa asustaa. Ja tekemään päätökset kivunlievityksiin sun muihin osatekijöihin juuri sen mukaan, mikä itsestä tuntuu parhaimmalta.

Ja vielä viimeiseksi haluan kiittää tuhannesti ja sydämeni pohjasta niitä kätilötyön ammattilaisia, jotka tekevät jokaisesta synnytyksestä juuri niin ainutlaatuisen kokemuksen kuin se joka ikiselle synnyttävälle naiselle on. ❤️