Kaverina huono omatunto

Meidän uusi arki alkoi tänään miehen palatessa kahden viikon isyyslomaltaan töihin. Viimeiset lomapäivät menivät rehellisesti sanottuna omalta kohdaltani pelkästään jännittäessä tulevaa arkea ja siitä selviytymistä. Oli todella vaikea kuvitella miten ihmeessä pärjäisin yhtäkkiä miehen 10-tuntiset työvuorot yksin taaperon ja vauvan kanssa, kun meillä kahdellakin on viime päivinä ollut kädet täynnä tässä yhtälössä. 

Vauva ei enää nuku suurinta osaa ajasta aamusta iltaan, vaan valvoo välissä pitkäänkin ja iltaa kohden nukkuu yleensä alle tunnin pätkissä. Samaan aikaan taaperon alkuihmetys on alkanut haihtua ja tilalle on tullut ihmetys siitä, miksei hän saakaan enää kaikkien paikalla olevien huomiota itseensä. Toistaiseksi negatiivinen reagointi on onneksi ollut todella lievää, lähinnä ei-sanan käytön lisääntymistä (mitä oli havaittavissa jo ennen vauvan syntymää). Mutta pahinta tässä tilanteessa ei olekaan esikoisen reagointi, vaan oma mielensisäinen paini sen kanssa, että ei kykene tekemään ja olemaan riittävästi. 

Poden siis lähes jatkuvasti huonoa omatuntoa. Joko siitä, että en kerkeä pitämään vauvaa tarpeeksi sylissä, tai siitä, että joudun esikoiselle kymmeniä kertoja päivässä hokemaan odota-sanaa. Ja tuottamaan pettymyksiä kerta toisensa jälkeen.

Ensimmäistä kertaa jouduin pettämään lupaukseni esikoiselle vauvan ollessa muutaman päivän ikäinen. Lupasin tulla pihalle tekemään talven viimeistä lumiukkoa, mutta vauva nukkuikin normaalia pidempään, enkä ehtinyt ulos ollenkaan. Tiedän, että kyse on ihan naurettavan pienestä asiasta, mutta en voinut mitään, että mielessäni pyöri vain ajatus siitä, kuinka monia samanlaisia tilanteita tulee vielä vastaan, nyt kun huolehdittavanani on myös toinen pieni ihminen. Taapero tuskin edes muisti, että äidin piti myös tulla pihalle. Isin kanssa oli ihan tarpeeksi kivaa. Mutta silti itketti (äitiä siis). 

Vauvan osalta pelot ja huono omatunto liittyvät puolestaan siihen, kuinka paljon vähemmän hän tulee saamaan sylittelyä ja vuorovaikutusta kuin isoveljensä pikkuvauvana. Viettäisin niin mielelläni päivät käpertyneenä tuon suloisen olennon kanssa sohvan nurkkaan, imettäen, torkkuen ja vauvantuoksua nuuhkutellen. Mutta kahden pienen lapsen äitinä en voi sitä tehdä. Ehdin imettää, vaihtaa vaipat ja rauhoittaa itkut, mutta kaikki ylimääräinen lepertely ja paijailu tuntuu olevan lähes mahdotonta tässä yhtälössä. Kuten taapero piha-episodin jälkeen, vauvakin vaikuttaa tilanteestamme huolimatta ihan tyytyväiseltä, mutta mielessäni näen jo kymmenen vuoden päähän, kun istun psykoterapeutin ripitettävänä lapseni psyykkisen oireilun syyksi paljastuttua vauva-ajan emotionaalisen kaltoinkohtelun.

Tiedän toki syvällä sisimmässäni, että oikeasti ei ole kyse niin isoista asioista. Vauvat ja taaperot kyllä pärjäävät, vaikkei kaikki menisikään täydellisesti. Ja pian koittaa aika, jolloin vauva pystyy enemmän seurailemaan isoveljensä touhuja, ja saa niistä varmasti paljon enemmän virikkeitä kuin mitä itse esikoiselle annoin heiluttelemalla värikästä pehmolelua tämän naaman edessä tunnista toiseen. Ja taapero ei pian tule edes muistamaan aikaa, jolloin pikkusiskoa ei ollut olemassa. 

Mutta tästä järkeilystä huolimatta vietän tämän pääsiäisen kaverinani huono omatunto ja loputon riittämättömyyden tunne. Onneksi on sentään suklaata ja mämmiä. Ja äidin oven takaa haettua take away -lammasta.