Synnytyksen jälkeinen hormonimyrsky

Viime viikkoihin on mahtunut mullistuksia lähestulkoon yhden ihmiselämän verran. Ensin koronan yllättävä saapuminen (siitä huolimatta että kaikki merkit olivat edessämme koko alkuvuoden), pandemian aiheuttama huoli, pelot, suuttumus ja eristäytyminen läheisistä ihmisistä. Samaan aikaan lähes sietämättömäksi yltyneet  raskausoireet, ahdistus omasta, puolison tai esikoisen sairastumisesta juuri synnytyksen kynnyksellä, malttamattomuus uuden elämän aloittamiseen ja toisaalta korventava pelko sen vaikutuksesta esikoiseemme. Ja lopulta, viime keskiviikkona monen päivän supisteluiden ja omien voimavarojen pohjakosketuksen päätteeksi uuden pienokaisemme syntymä.

Ei siis ehkä ihmekään, että synnytyksen jälkeiset hormonimylläkät ovat pyörittäneet vahvasti mielialojani viimeiset viisi päivää (tämäkin piti ihan sormilla laskea kun ajantaju kadonnut täysin). Avaan teille vähän päänsisäistä ja -ulkoista toimintaani näiltä päiviltä. 

Vietin vauvan kanssa sairaalassa kaksi yötä ja kaksi päivää, joista mies oli kanssamme ensimmäisen yön. Miehen lähdettyä kotiin esikoisemme luo, jäin istumaan sairaalavuoteelle vauva sylissäni, nieleskellen valtoimenaan valuvia kyyneleitäni. Tunsin itseni maailman surkeimmaksi äidiksi. Olin hylännyt rakkaan esikoiseni edellispäivänä ja nyt viettäisin seuraavan yön yksin hoitaen vauvaa, joka tuntui kotona odottavaan poikaan verrattuna täydeltä vieraalta. Päässäni pyöri vain ajatus, että olin pilannut kaiken. Enkä pystyisi enää perääntymään.

Samaan aikaan katselin sylissäni käpertynyttä pientä olentoa, ja olin pakahtua käsittämättömältä tuntuvasta onnesta. Hän oli ollut osa minua jo yhdeksän kuukautta, kasvanut sisälläni ja oppinut tuntemaan äitinsä, isänsä ja isoveljensä (sekä todella kovaäänisen koiransa) äänet. Hän tunsi meidät jo syntyessään, ja nyt me pääsisimme vihdoin tutustumaan tähän ihanaan pieneen kirpputyttöön. 

Nämä tunteet ja ajatukset tappelivat pääni sisällä koko sairaalassaoloajan, vallaten vuorotellen paikkansa kyynelhanojen kahvassa. Onneksi en sentään saanut huonekaveria kahden hengen huoneeseeni, luulen etten olisi ollut kovin mieltä ylentävää seuraa. 

Kotiin palaamista odotin ja jännitin enemmän kuin mitään pitkiin aikoihin. Ja kotona ensimmäisenä, nähdessäni poikani istumassa iltapalapöydässä, aloin (yllätys yllätys) itkeä vuolaasti. Poika otti äidin paluun ja lievästi oudon käytöksen onneksi rauhallisesti vastaan, ja silmät ympyröinä ihmetteli kaukalossa tuhisevaa vauvaa. Kaikki sujui paremmin kuin olin ikinä edes uskaltanut toivoa. Ja sehän tietysti itketti vielä enemmän. 

Nyt kun elämäämme neljän hengen perheenä on kulunut useampi päivä, olen edelleen ihmeissäni siitä kuinka luonnolliselta kaikki tuntuu. Ja ne pelot, joita pyörittelin päässäni koko raskaus- ja sairaalassaoloajan alkavat tuntua yhä vieraammilta. En enää itke esikoiseni lapsuuden pilaamista, ja olen alkanut nauttia uudesta vauvasta, hänen tuoksustaan, tuhinastaan ja suloisista eleistään täydestä sydämestä. Tunnen pakahduttavaa onnea katsoessani esikoistani, joka vaikuttaa nyt niin isolta pojalta, vaikka on samaan aikaan vielä aivan yhtä pieni vaippajalkainen höpöttäjä kuin viime viikollakin. 

Kyyneleet ovat edelleen herkässä, milloin ystävän lähettämän kauniin kukkakimpun vuoksi, milloin siitä epäreiluudesta, että lähes naapurissa asuva äitini ei pääse tutustumaan tyttärentyttäreensä typerän pandemian vuoksi. Mielialojen vaihtelustakaan en ole päässyt eroon, päinvastoin hyvien ja huonojen ajatusten valtataistelu alkaa muistuttaa lähestulkoon jakautunutta persoonallisuutta. Saatan yhdessä hetkessä katsoa rakastuneena miestäni, joka leikkii poikamme kanssa tai pitää vauvaa hellästi rintaansa vasten, ja puolen minuutin päästä menetän täysin hermoni, kun samainen henkilö seisoo, syö purkkaa tai hengittää niin ärsyttävästi, että meinaa järki lähteä. Voin siis sanoa eläväni tällä hetkellä siinä paljon puhutussa vauvakuplassa, mutta vauvan vaatetuksen vaaleanpunavoittoisuudesta huolimatta mahtuu tähän kuplaan aikalailla kaikki muutkin sateenkaaren värit.

Summa summarum. Jos joku joskus väittää elävänsä synnytyksen jälkeistä aikaa täydellisen vaaleanpunaisessa ja seesteisessä kuplassa, haluan ehdottomasti tavata tämän ihmisen (ja kuvauttaa hänen päänsä). 

Kirjoittelin esikoisen syntymän jälkeen tästä samaisesta baby blues -vaiheesta pohjaten silloisia kokemuksiani teoriatietoon. Teksti löytyy täältä, jos mieleni liikkeet vielä jaksavat kiinnostaa. 😄