Esikoisen unitaipale - viimeinen osa


Olen edellisissä teksteissä kertonut, kuinka vauvamme nukkumistaival oli kaukana ruusuisesta ensimmäiset puoli vuotta. Senkin jälkeen taistelua jatkui vielä muutaman kuukauden, ennen kuin kahdeksan kuukauden iässä pieni poikamme vihdoin päätti, että yöthän kuluvat mukavammin ja nopeammin, jos ne viettää pääsääntöisesti nukkuen. Koska edellisistä kirjoituksistani on vierähtänyt luvattoman pitkä tovi, enkä edellytä, että jaksatte käydä nuo romaanit uudestaan lukemassa, kertaan lyhyesti esikoisemme unitaipaleen.
Ensimmäisten kuukausien mitä ihmeellisempiä unitaisteluita seurasi siis lähes kolme kuukautta kestänyt nukkumisjärjestely, jossa vietimme kaikki kolme yöt samassa sängyssä, mies toisessa reunassa, minä keskellä ja vauva kainalossani tutti (lue rinta) suussa. Heräilyjä kertyi yötä kohden keskimäärin kymmenen, sillä poikaraasu havahtui heti tajutessaan, että tutti (lue rinta) oli karannut suusta. Oikeaa tuttia hän ei koskaan suostunut syömään. Eikä pehmolelua, harson kulmaa, tuttipullon korkkiosaa, ei edes omaa peukaloaan. Itse vietin siis yöt todella mutkaisissa asennoissa, täysin liikkumatta. Ja usein myös nukkumatta. Yritimme kyllä lempeitä muutoksia, mutta ne katkesivat heti alkuunsa pojan verta hyytävään huutokonserttiin. Päätimme täten odottaa, että iän puolesta olisi lupa unikouluttautua.
Päädyimme valitsemaan nykypäivänä ehkäpä yleisimmin käytössä olevan menetelmän, tassutuksen. En avaa sen toteutusta tässä sen enempää, sillä nopealla google-haulla löytyvät muun muassa Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivut, jossa tästä menetelmästä löytyy lisätietoa. Lisäksi lukemattomat bloggaajat ovat avanneet omaa tassutus-polkuaan, ja jos itse tassutukseen ryhdyt, kannattaa mahdollisimman monia kokemuksia lukeakin, sillä asiat eivät läheskään aina mene sen oppikirjaesimerkin mukaan.
Meillä tassutuksen ensimmäinen ilta oli lyhyesti sanottuna kamala. Kanniskelin sydäntä särkevästi parkuvaa vauvaa pitkin asuntoa ja yritin nieleskellä omia kyyneleitäni ja olla tuntematta itseäni maailman kamalimmaksi äidiksi. Sinä iltana päätin, että en ikinä tuomitsisi ketään, joka kieltäytyy unikouluttamasta lastaan, vaikka yöt olisivat kuinka eeppisiä. On helppo sanoa toiselle, että kysehän on vain muutamasta itketystä yöstä, ja sitten helpottaa. Mutta luulen, että tämän sanova ihminen ei ole joutunut kantamaan omaa itkevää lastaan, joka itkee vain siksi, että sinä itse kieltäydyt antamasta sitä yhtä asiaa (rinta), jota hän on tottunut saamaan nukahtaakseen.
Mutta ihme kyllä, tuo menetelmä todella toimi meidänkin temperamenttisella ja koko ikänsä huonosti nukkuneella pienokaisella. Vauva alkoi nukkua öitä omassa sängyssään, joka oli puoli vuotta odotellut kauniisti pedattuna käyttäjäänsä. Ja itse sain vihdoin kääntää kylkeä herättämättä siihen liimautunutta otusta. Siinä oli luksusta kerrakseen.
Oma huone, oma sänky, ja vihdoin lapsikin ymmärtää sen ihanuuden.

Unitaipaleemme ei kuitenkaan saanut vielä auvoista loppuaan. Vauva heräsi edelleen kolmesta neljään kertaa yössä, ja koska hän oli tottunut saamaan rintaa joka ikinen kerta herätessään, ei hän ihan helpolla hyväksynyt taputtelua ja silittelyä sen korvaajaksi. Välillä yöt menivät paremmin, välillä ne menivät huutavaa vauvaa kannellessa ja kirotessa sitä täysin aivotonta päätöstä lopettaa unituttina toimiminen. Onneksi meitä oli kaksi ihmistä (ja huudosta stressaantunut koira) jakamassa taakkaa ja kantovuoroja. Muuten voin rehellisesti sanoa, etten olisi tässä kertomassa tarinaamme.
Unikouluohjeissa usein varoitellaan takapakeista. Syynä voivat olla sairastumiset, hampaiden puhkeaminen, kehitysvaiheet tai muutokset. Eli oikeastaan mikä tahansa. Meidän takapakkimme liittyivät ainakin hampaisiin ja alkuvuoden sairastelukierteeseen. Ja ne olivat kamalia. On erikoista, kuinka nopeasti sitä tottuu vähän parempiin yöuniin, ja unohtaa täysin, minkälaista uni tai sen puute oli aiemmin. Ja kun pieni takapakki tulee, tuntuu kuin koko maailma romahtaisi. Tai niin sen ainakin itse koin yön pimeinä tunteina, miettiessäni onko tässä huonossa yössä kyse yhdestä yöstä, vai johtaako tämä yksi tuntikausien huudon päätteeksi toteutettu yöimetys taas kuukausien taisteluun parempien yöunien toivossa.
Nyt kun aikaa noista takapakeistakin on kulunut lähestulkoon vuosi, voin jo lempeästi hymähdellä silloisille ajatuksilleni ja peloilleni. Mutta edelleen muistan, kuinka todellisia ne siinä hetkessä olivat. Ja kuinka kovasti olisin kaivannut jonkinlaista tukea, ammattilaisen tai vertaisen antamaa. Itse en osannut sitä pyytää. Ja siksi haluan lopettaa tämän esikoisvauvani unta käsittelevän sarjan (jonka kirjoittamisessakin kesti lähes vuoden, se ehkä kertoo jotakin aiheen vaikeudesta) korostamalla, että vauvojen ja pienten lasten uniasiat eivät koskaan ole yksiselitteisiä, niiden korjaamiseksi harvoin löytyy yhtä taikatemppua, ja niistä selviytyäkseen kannattaa ehdottomasti pyytää apua!
Ja kun nyt sain esikoisen vauvavuoden uniasiat purettua, onkin jo aika suunnata katse muutaman kuukauden päästä alkavaan kierrokseen numero kaksi. Ja vaikka aiemmin kerroin, etten tekisi mitään toisin esikoisemme unitaipaleen kanssa, on uusi vauva kuitenkin uusi mahdollisuus, joten aion kaiken sen tiedon ja kokemuksen, jota viimeiset 1,5 vuotta ovat kerryttäneet, varjolla tehdä kaikkeni, jotta nukkuisimme koko perhe seuraavan vuoden aikana edes vähän paremmin kuin ensimmäisenä vauvavuotenamme. Tästä lisää myöhemmin. :)


Kommentit