Olipa kerran huonosti nukkuva vauva

Tämä on yksi niistä tarinoista, jollaiseen uskon jokaisen vanhemman tutustuneen. Jos ei oman kokemuksen kautta, niin vähintäänkin jonkun tutun tai tutuntutun kertomana. Usein nämä tarinat alkavat samalla tavalla. On vauvantuoksuinen koti, ihmetyksestä ja onnesta hämmentyneet vanhemmat ja tietysti se pieni käärö, tarinan päähenkilö. Kaikki on laitettu valmiiksi jo aikoja sitten tätä tarinaa varten. Pinnasänky on kasattu makuuhuoneeseen, söpöt eläinkuvioiset lakanat pesty, silitetty ja taiteltu siististi sänkyyn odottamaan uutta asukasta, joka sitten ensimmäisen illan tullen lasketaan jokeltelevana ja tyytyväisenä oman pesän pehmeyteen. Siellä hän nukkuu suloista sikeää vauvan unta, heräten välillä vähän tankkaamaan ravintoa ja jatkaen sitten tasaista tuhinaansa.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Tässä kohtaa tarinat alkavat poiketa toisistaan. Osa tarinoista jatkuu vielä hetken aikaa vaaleanpunaisen utuisena, toiset taas heittävät heti alkusivuilla kehiin hurjimmat juonikuvionsa. Meidän tarinamme oli alusta asti aikamoinen jännitys(väsytys)näytelmä.

Vauvamme syntyi hyväkeuhkoisena, niin kuulimme kätilöiden ihastelevan, kun poika heti ulkomaailmaan päästyään huusi pitkän aikaa kuin paraskin metsosopraano. Muistan silloin väsyneillä aivoillani  pohtineeni, oliko tämä huutokyky oikeasti niin hyvä asia. Pian selvisi, että ei ollut.

Viime kesän helteiset päivät ja tuskaisen kuumat yöt alkavat jo muuttua utuisiksi muistoiksi mielessäni, mutta edelleen muistan elävästi sen hämmennyksen, jonka vauvamme aiheutti kyvyllään huutaa, ja kykenemättömyydellään nukkua. Kaikki lukemani teoriatieto ja hyvät vinkit vauvan unitaitojen buustaamisesta unohtuivat sen sileän tien, kun huomasimme, että nukkuminen ei todellakaan ollut niin yksinkertaista kuin näissä ohjelehtisissä oli annettu ymmärtää. Pieni käärömme nukahti kyllä syliin ja rinnalle, mutta auta armias, kun liikahdit puoli senttiä, niin huuto oli taattu. Ja siitä ei sitten uudestaan nukahdettukaan. Ainakaan muutamaan tuntiin.

Muutaman viikon selviytysmistaistelun jälkeen alkoi ympäriltä sataa vinkkejä. Oletteko kokeilleet tätä ja tuota, ja ettehän vain tee näin tai noin. Niskavillani nousevat edelleen pystyyn, kun mietin sitä tunnetta, joka itsellä oli noihin kyselyihin vastaillessa. Eiväthän he mitään pahaa tarkoittaneet, mutta jokainen pienen itkuisen vauvan vanhempi tietää, että ethän sinä jumavita tahallasi vauvaa pidä hereillä. Vaikka kuinka olisit teoriassa perehtynyt kaikkiin niihin virheisiin, joita pienten vauvojen kanssa tyypillisesti tehdään, on kylmä totuus se, että kun vastasyntynyt vauvasi itkee, teet mitä tahansa, että saat itkun loppumaan. Siis ihan mitä tahansa. Pompit jumppapallolla, lasket vesihanasta vettä minuuttikaupalla (välittämättä vesilaskuista tai ilmastonmuutoksesta pökäleen vertaa), huudatat imuria niin ettet enää itsekään huomaa sen korvia vihlovaa ääntä, kävelet illasta toiseen vauva kantoliinassa pitkin asuntoa ja nukut itse puolen tunnin pätkissä istuma-asennossa. Ja sitten se pahin perisynti kaikista; imetät vauvan uneen, ja olet vieläpä iloinen sen onnistuessa.

Mökkiloman pelastus - riippukeinutainnutus

Olen kovasti pohtinut, tekisinkö jotain toisin, jos eläisin viime kesän ja syksyn uudestaan. Voi olla, että seuraavan vauvan kanssa toimisin rauhallisemmin ja pitkäjänteisemmin, ja luottaisin siihen, ettei vauva mene itkemisestä rikki. Mutta toisaalta olen vakaasti sitä mieltä, että vauvat ovat yksilöitä, joiden nukkumiskyvyt ovat hyvinkin erilaiset, riippumatta siitä kuinka taitava nukuttaja hänelle on vanhemmaksi siunaantunut. Ja pienen vastasyntyneen itku nyt vain on aika sydäntä riipaisevaa. Luulen, että tulisin kaikesta kokemuksestani viisastuneenakin toimimaan jatkossa ihan yhtä vaistojen varassa, vaikka lapsi olisi jo kymmenes.

Vauvamme nukkumaan oppiminen oli siis pitkä prosessi, ja niin on siitä kertominenkin. Seuraavassa postauksessa yritän kertoa vähän koostuneemmin, mitä kaikkea ehdimme nukkumatin kesyttämiseksi kokeilla, ja miten siinä sitten kävikään.