Raskausajan kielletyt tunteet

Nykyään puhutaan paljon äitiyden kielletyistä negatiivisista tunteista ja kuinka niiden kokeminen pitäisi hyväksyä osaksi äidiksi kasvamista. Äitiäkin saa joskus raivostuttaa, kyllästyttää, yököttää ja kauhistuttaa oman jälkeläisen kanssa selviytyminen. Aina ei tarvitse olla täydellisen kiitollinen kaikesta mitä lapsen hankkiminen tiellemme heittää.

Olen ehdottoman samaa mieltä siitä, että näistä kielletyistä tunteista pitää puhua ääneen. Ja paljon. Sillä uskon, että jokainen äiti niiden kanssa omalla tavallaan kamppailee. Ja olen ollut huomaavinani, että huonon äidin stigmaa on saatu lisääntyneen tiedon ja avoimen puheen myötä jopa murrettua. Enää ei välttämättä edes puhuta kielletyistä tunteista, sillä valtaväestö sallii äideille epätäydellisyyden ja ne huonotkin hetket.

Itsekin kahlasin raskausaikana läpi monta teosta, jotka viihdyttävyytensä lisäksi saivat minut uskomaan, että äitiydestä selviää, vaikka se ei aina olisikaan vaahtokarkin pehmeää unelmaa. Suosittelenkin kaikille tuleville ja nykyisille äideille, äitiydestä haaveileville ja äiti-ihmisten kanssa joskus tekemisissä oleville tarttumista esimerkiksi Anu Silfverbergin Äitikorttiin tai Satu Rämön ja Katja Lahden Vuoden mutsi – kirjaan. Kuulisin mielelläni muidenkin vinkkejä äitiyttä ja sen ihanuuksia (tai kamaluuksia) käsittelevistä teoksista, sillä uskon, että omalla taipaleellani tulee vielä monen monta notkahdusta, joissa vertaistuki olisi kullan arvoista.

MUTTA. Niin iloinen kuin olenkin täydellisen autuas äitiys – myytin rapistumisesta, olisin itse kaivannut samanlaista kannustusta ja synninpäästöä myös raskausajalle.

Kahden punaisen viivan piirtyminen tikkuun, jollaista olin tuijotellut toiveikkaana ainakin tusinan kertaa, on yksi tähänastisen elämäni onnellisimpia hetkiä. Olisin halunnut kuuluttaa asian heti koko maailmalle; Minusta tulee äiti! Kannan ihan oikeaa elämää sisälläni! Onnistuin tavoitteessani! Tämä hurmos kesti monen monta kuukautta huolimatta koko syksyn kestäneestä pahoinvoinnista, sen jälkeen ilmaantuneista liitoskivuista ja muista nyt jo unohtamistani vaivoista.

Mutta kuumeisesti odotetun äitiysloman alun jo häämöttäessä ja laskettua aikaa edeltävien kalenterisivujen huvetessa huomasin epävarmuuden hiipivän varjoksi onnellisen odotuksen ylle. Ihmisten ihastellessa kasvavaa vatsaani ja muistutellessa taukoamatta siitä kuinka pitää nauttia joka hetkestä tänä ainutkertaisena aikana, mieleeni vilisi yhä uusia ja vaikeampia kysymyksiä.

Olisiko minusta sittenkään tähän? Halusinko tätä oikeasti? Mitä jos alkaisin katua lapsen hankkimista? Mitä jos en pitäisi lapsestani? Saisinko enää ikinä tehdä yhtäkään itsekästä asiaa vai liittyisikö kaikki tästä lähtien lapseen? Olinko tehnyt elämäni suurimman virheen?

Enkä tietenkään uskaltanut näitä kysymyksiä esittää edes (tai varsinkaan) läheisilleni. Niiden ääneen sanominen olisi tehnyt todelliseksi sen, että en ehkä ollutkaan valmis äidiksi. Että olin jotenkin viallinen. Lisäksi mielessäni kasvoi paniikki siitä, että saisin kaiken valmiiksi ennen lapsen syntymää. Ja kaikella tarkoitan todella kaikkea. Ajattelin, että kun lapsi syntyy, en ehdi enää tehdä ruokaa, sisustaa uutta asuntoamme, hankkia välttämättömiä lastentarvikkeita, saati sitten nähdä ystäviäni, katsoa televisiota, kirjoittaa tai käydä lenkillä.

Ensimmäinen kuukausi äitiyslomasta hujahtikin, sen sijaan että olisin neuvojen mukaan nauttinut joka solullani mammalomailusta (seuraavassa raskaudessa siitä ei nimittäin kuulemma nautita, kun on jo yksi lapsi lahkeessa roikkumassa), suorittaessani kaikkia edellä mainitsemiani asioita ja pelkäämällä lähes hysteerisesti lapseni syntyvän ennenaikaisesti kun asioita oli vielä tekemättä. Elämää elämättä. Ja samalla tunsin raastavan huonoa omaatuntoa siitä, etten halunnut itse toivomaani lasta vatsani ulkopuolelle hankaloittamaan suorittamistani.

Lopulta koitti päivä, jolloin ystäväni sattui soittamaan otollisena hetkenä ja kysymään jaksamisestani, ilman minkäänlaista etukäteishehkutusta siitä kuinka ihanaa kotona olo kevätvauvaa odottaessa varmasti onkaan. Kerroin rehellisesti epäileväni tehneeni virheen koko lapsenhankintapäätöksessä. Että ajatus lapsen siirtymisestä vatsassani möyryävästä möykystä todelliseksi minusta täysin riippuvaiseksi ihmiseksi pelotti ihan helvetisti. Odotin kuulevani kauhistusta tai sääliä ystäväni vastauksessa, mutta sen sijaan hän totesi rauhallisesti, että tietysti se pelottaa. Ja että olin hänen mielestään täysin normaali ja inhimillinen ihminen ajatellessani näitä asioita.

Ja se riitti. Kyseisellä ystävälläni ei ole omia lapsia eikä hän ole mielenterveyden ammattilainen, mutta jo se, että joku täysjärkinen (ainakin omalla mittapuullani) kertoi, että on ihan ok surra näin isoa elämänmuutosta ja pelätä tulevaa, auttoi päästämään irti pahimmista itsesyytöksistäni. Puhelu ei poistanut mielessäni vellovia kysymyksiä, mutta auttoi jatkossa välillä työntämään ne taka-alalle ja oikeasti nauttimaan siitä paljon hehkutetusta omasta ajasta ennen esikoislapsen syntymää. Ja luottamaan siihen, että maailma ei päättyisi siihen päivään, kun lapseni päättäisi siirtyä tähän todellisuuteen.

Uskon, etten ole yksin näiden kysymysten ja pelkojen kanssa. Ne eivät välttämättä ole ihan samanlaisia kaikilla, mutta uskon todella monen esikoistaan odottavan painivan syystä tai toisesta kiellettyjen tunteiden parissa. 

Joten mitä jos seuraavaksi alettaisiin murtaa niitä kiellettyjä tunteita, joita koemme jo ennen varsinaisen äitiyden alkamista?