Syntymäjulisteet pienokaisista

Kaikille kilteille tytöille

Tiedättekö ne ihmiset, jotka eivät välitä muiden sanomisista? Jotka elävät elämäänsä niin kuin haluavat, tavoittelevat päättäväisesti unelmiaan ja uskovat, että heidän ajatuksillaan ja tekemisillään on merkitystä. 

Olen aina halunnut olla sellainen ihminen. Kadehtien olen seurannut vierestä heitä, jotka ovat uskaltaneet tehdä rohkeita valintoja, elää omannäköistään elämää ja kertoa asiat niin kuin ne heidän mielestään ovat.



Olen jopa yrittänyt itse samaa. Välillä hetkellisesti siinä onnistuenkin. Mutta sitten on aina tapahtunut jotain. Olen pelästynyt ensimmäistä vastoinkäymistä, poikkipuolista sanaa tai omaa reaktiotani. Ja palannut takaisin turvalliseen käyttäytymismalliin, jonka jo lapsena itselleni kehitin. Kiltin tytön rooliin.


Kilttinä tyttönä on päällisin puolin todella kivaa olla. He saavat yleensä paljon kiitosta mukavuudestaan, epäitsekkyydestään ja uhrauksista, joita tekevät. He eivät riitele, lauo negatiivisia kommentteja tai esitä ponnekkaasti eriäviä mielipiteitä. He ovat hyviä ystäviä, tunnollisia työntekijöitä ja palkitsevia tyttäriä. 


Mutta tyynen pinnan alla saattaa kyteä hurjia myrskyjä. Katkeruutta ja ärtymystä asioista, jotka ovat tapahtuneet epäoikeudenmukaisesti. Häpeää omasta kyvyttömyydestä, pelkoa hylätyksi tulemisesta ja kipua liiasta selviytymisestä.



Olen pitkään tiedostanut olevani liiankin kiltti. Olen aina inhonnut konflikteja, huutamista ja väittelyä. Olen kokenut helpommaksi myötäillä toisia kuin joutua mahdollisen negatiivisen huomion kohteeksi. Olen sulkenut sisääni niin paljon sanomattomia asioita, että olen lopulta alkanut uskomaan, ettei sanomisillani oikeasti ole edes merkitystä. 


Vasta lasteni syntymän myötä jotain on alkanut tapahtua. Olen saanut sisua kohdata pelkojani. Rohkeutta sanoa ääneen mielipiteitäni ja ottaa puheeksi vaikeita asioita. Voimaa nousta ylös, kun minut on painettu maahan.


Helppoa se ei ole ollut. Edelleen painiskelen lähes päivittäin kiltin tytön identiteetin kanssa. Unohdan oman hyvinvointini auttaakseni toisia. Ja omat mielipiteeni miellyttääkseni muita. Mutta sitten katson esikoistani, joka alkaa jo kehittyä omaksi herkäksi itsekseen. Ja kuopustani, joka vaikuttaa sisukkaammalta kuin itse olen ikinä edes unelmoinut olevani. Ja ajattelen, etten koskaan anna itselleni anteeksi, jos opetan esimerkilläni heidätkin hiljenemään ja nöyrtymään. 


Niinpä olen päättänyt, että yritän oppia arvostamaan itseäni. Ja ennen kaikkea lakkaan määrittämästä merkitystäni sen mukaan, kuinka paljon uhraudun. Sillä jos en itse usko itseeni, miksi kukaan muukaan uskoisi? Ja miten lapseni voivat ikinä oppia uskomaan itseensä, jos heidän lähin esikuvansa ei sitä tee?



Kiltin tytön syndrooma periytyy helposti sukupolvelta toiselle, niin kuin valitettavan moni muukin vahingollinen käyttäytymismalli. Joten jos tunnistat itsesi tästä tekstistä, muista että ansaitset todella paljon enemmän. Ja niin ansaitsevat lapsesikin. 
🤍



 

Kommentit