Syntymäjulisteet pienokaisista

Äitiyden kipupisteet

Pohdin usein sitä, millaiseksi äidiksi olen viimeisten vuosien aikana muovautunut. Tällä kertaa löysin itseni miettimästä, mitkä ovat ne äitiyteen liittyvät asiat, jotka tuntuvat vaikeimmilta. Ja menevät ihon alle. Ehkä ne ovat asioita, joissa minulla on eniten kasvettavaa. Tai sitten ne ovat asioita, jotka tulevat aina olemaan hankalia, ja niiden kanssa on vain tultava toimeen.


Heti esikoisen vauvavuoden alussa huomasin, kuinka suuri merkitys yöunella on itselleni. Olen aina ollut tarkka rytmistä, ja kaivannut vähintään yhdeksän tunnin yöunia tunteakseni itseni levänneeksi. Ei siis ihme, että välillä tuntuu kuin kävelisi sumupilvessä, kun edellisistä yhdeksän tunnin katkeamattomista unosista on vierähtänyt 2,5 vuotta. 


Sen lisäksi, että tarvitsen paljon unta, olen myös todella (siis oikeasti, todella) yöäreä ihminen. Sen sai huomata puolisoni, joka lähes vuoden ajan otti vastaan jokaöiset kiukutteluni huonosti nukkuvan esikoisen vauva-aikana. Kirjoitin tästä keväällä postauksenkin, jos haluat lukea lisää niistä muodoista, joita yöäreys saa äidissä aikaan. 


Jopa tällä kertaa, kun perheeseemme siunaantui suhteellisen hyvin nukkuva vauva, olivat ensimmäiset kuukaudet tuskallisia joka ikisen yöherätyksen kohdalla. Joko nukahdin istualteen vauvaa imettäessä, tai vaihtoehtoisesti koin fyysistä kipua yrittäessäni taistella nukahtamista vastaan vauvan kaivatessa äitiä yöaikaan.


Minusta ei siis ikinä tule äitiä, joka osaa yön pimeinäkin tunteina, itkevää lasta lohduttaessaan miettiä, kuinka siunattu ja onnellinen olen jälkikasvustani. Jätän ne ajatukset suosiolla valoisaan aikaan.




Toinen äitiyden mukanaan tuoma hankaluus on melun sietäminen. Olen aina ollut herkkä äänille, ja huomaan kuormittuvani kovasta melusta jopa fyysisesti. Varsinkin lasten äänet tuntuvat porautuvan jonnekin niin syvälle, että ne kaikuvat päässä pitkään senkin jälkeen, kun on jo hiljaista. Ajattelin, että omilta lapsilta sietäisin huutamista, kiljumista ja yleistä koheltamista paremmin. Mutta ei, sama vaikutus niillä on, vaikka äänet tulevatkin maailman rakkaimmista lähteistä. 




Viimeisin kipupiste on paljastunut vasta viime kuukausina, kun esikoisen uhma on alkanut kunnolla päästä vauhtiin. Vaikka olen teoriassa hyvin tietoinen uhman tarkoituksesta, normaaliudesta ja tilapäisyydestä, eivät nuo tiedot auta pätkääkään siinä vaiheessa, kun taapero osoittaa mieltään milloin mistäkin (yleensä en tosiaan edes tietä mistä) epäoikeudenmukaisuudesta. 


Joudun joka kerta käymään tiukkaa sisäistä kamppailua, etten itse tipahda samantien itsekin 2-vuotiaan tasolle ja aloita vielä pahempaa kiukuttelua kuin tuo vaahtosammuttimen kokoinen ihmisenalku. Joskus onnistun, joskus en. Ja kaikkein pahinta on, jos uhma kohdistuu vauvaan. 


Ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun ensimmäisen puolen vuoden aikana taapero ei kohdistanut minkäänlaista mielipahaa uutta tulokasta kohtaan. Mutta ilmeisesti vauvan alettua liikuskella, taapero huomasikin tämän olevan otus, joka oikeasti tunkee hänen reviirilleen. Mitään pahaa ei vielä ole tapahtunut, mutta pelkät läheltäpititilanteet, kuten juokseminen sentin päästä maassa makaavan vauvan päätä, saavat itsessä aikaan todella vahvoja reaktioita. Enkä osaa niitä aina pitää pelkästään itselläni.


Kasvettavaa siis on. Niin äidillä kuin lapsillakin. Mutta itseä on helpottanut sen myöntäminen, että tietyt asiat tulevat luultavasti aina olemaan hankalampia minulle kuin jollekin toiselle äidille. Ja tietyt asiat sitten taas toimivat vahvuuksinani. Näiden asioiden tiedostaminen auttaa erityisesti niissä hetkissä, kun tuntee itsensä maailman epäonnistuneimmaksi vanhemmaksi. Kaikki me epäonnistumme välillä. Ja se on hyvä, sillä muuten emme osaisi iloita onnistumisistamme. 🤍



Kommentit