On ihan OK jos ei jaksa

Kirjoitin elokuussa postauksen keskivertoäitiydestä. Tekstin lopussa kerroin, kuinka iltaisin koittava oma aika lasten mentyä kahdeksan maissa nukkumaan on henkireikäni, enkä tiedä miten jaksaisin pyörittää arkea ilman sitä.

Teksti jaettiin kaksplussan FB-sivulla. Yllättäen se sai useita kommentteja, jossa äidit kertoivat, kuinka paljon vähemmän heillä on omaa aikaa ja kuinka he silti jaksavat arkeaan. Ja kuinka saisin olla kiitollinen siitä, että lapseni menevät aikaisin nukkumaan ja että heillä on vieläpä isä, joka jaksaa viedä taaperoa leikkipuistoon vapaahetkinään. 

Hetken aikaa tunsin huonoa omaatuntoa postauksestani. Eihän minulla ollut oikeutta valittaa arjestani, kun asiani olivat oikeasti aika hyvin. Monilla muilla on paljon vaikeampaa, ja silti he porskuttavat eteenpäin. 

Mutta kun sitten aloin miettimään asiaa enemmän, tajusin jotain mullistavaa. Se, miten itse koen arkeni ja jaksamiseni siinä, ei liity mitenkään siihen, kuinka hankalaa jollain muulla on tai kuinka urhoollisia ihmisiä maailmasta löytyy. Aina löytyy niitä, jotka jaksavat enemmän. Niitä, jotka taistelevat vuosikausien univelkojen kanssa selkä suorana. Tai jatkavat imetystä kuukausien kivuista ja itkuista huolimatta. Tai pyörittävät arkea yksin, erityislasten vanhempana tai suurien rahahuolien paineessa.

Nostan hattuani kaikille heille. En oikeasti tiedä, miten itse selviäisin vastaavissa tilanteissa. Mutta se ei silti tarkoita, että vaikka joku muu jaksaa vaikeammissa tilanteissa, en itse saisi väsyä omassa arjessani. 

Ihmiset kuormittuvat eri tavalla. Toinen kestää pää kylmänä isojakin vastoinkäymisiä tai pitkään jatkuvaa univelkaa. Toinen saattaa kokea romahtavansa vaikeiden jaksojen alla, vaikka ne kestäisivät vain muutamia viikkoja, tai päiviä. Yksi kuormittuu loputtomasta kotitöiden määrästä, toinen melusta ja kaaoksesta, kolmas yöherätyksistä. Eikä kukaan voi määrittää, mikä on tai ei ole tarpeeksi painava syy vanhemman kuormittumiselle.

Joskus sitä vain tekisi mieli vetää huppu päähän ja tehdä vähän aikaa ihan omia juttuja.

Toivoisin, että tässäkin asiassa ymmärtäminen saisi enemmän tilaa arvostelemiselta. Että jokainen vanhempi saisi olla väsynyt, v*ttuuntunut tai kyllästynyt ilman ajatuksia siitä, että se tekee hänestä kiittämättömän tai huonon. Tietysti on järkevää myös muistuttaa itseään niistä asioista, jotka ovat hyvin. Asioista, joiden avulla jaksaa taas jatkaa arjen pyöritystä. Mutta yhtä tärkeää on saada välillä myöntää, että pikkulapsiarki on oikeasti aika raskasta. Vaikka joku muu sitä paremmin jaksaisikin.

Voimia ihan jokaiselle syksyn pimeneviin päiviin. 🤍