Syntymäjulisteet pienokaisista

Sehän puhuu!

Muistan, kuinka vuosi sitten pohdiskelin sitä ihmeellistä tulevaisuutta, jolloin esikoisemme alkaisi puhua. Se tuntui jotenkin todella kaukaiselta ajatukselta. Poika oli tuolloin täyttänyt vuoden, ja vaikka yksittäisiä sanoja, ja erityisesti sanojen ensimmäisiä tavuja oli käytössä jo paljon, en silti osannut kuvitella, millaista olisi, kun hän oikeasti alkaisi ilmaista itseään muutenkin kuin osoittelun ja kiljahtelun avulla. 

No nyt ei tarvitse enää kuvitella.


Äiti toi on kroko.

Taaperon puhe alkoi kehittyä kovaa vauhtia alkuvuodesta, ja toukokuussa 2-vuotissynttäreiden aikaan muutkin kuin minä ja mieheni alkoivat saada kunnolla selvää pojan ajatuksenjuoksusta. On jotenkin käsittämätöntä, kuinka hienosti pieni ihminen poimii ympärillä käytettävää sanastoa ja ilmauksia, ja liittää ne jopa täysin oikeanlaisiin asiayhteyksiin! Lähes päivittäin löydän itseni ihmettelemästä, miten se tonkin lauseen on poiminut. 


Parasta tässä kehitysvaiheessa ovat mielestäni mikä-, missä- ja mitä -kysymykset. Toisin kuin miksi -kysymyksiin (joita odotan vähän pelonsekaisin tuntein), edellä mainittuihin on vielä suhteellisen helppoa ja hauskaa vastailla.


Possu on tosi väsy.


Saan jatkuvasti leikkiä asiantuntijaa muun muassa erilaisten elukoiden, kulkuneuvojen, työkoneiden ja kasvien tunnistajana. Saan myös kertoa, missä kenenkin (niin ihmisten kuin eläinten) oma koti sijaitsee, ja mitä kuka tahansa ja missä tahansa nähty olento tekee. Ja parastahan tässä on se, että pienokainen uskoo kaiken mitä sanon! Ei siis tarvitse selata puhelinta vähän väliä selvittääkseen, missä mikäkin elukka pesikään tai mikä rekan ja kuorma-auton ero on, vaan pääsen kerrankin käyttämään mielikuvitustani innokkaan ja hyväuskoisen yleisön edessä. Eiköhän eskarissa tai viimeistään koulussa sitten korjata vääräoppisten vanhempien höpinät.


Mikä toi on? Mitä tuolla on? Mitä toi tekee? Mitä J tekee? Ja tämä litaniahan jatkuu loputtomiin.


Taaperomme on myös hurjan taitava käyttämään kysymyksiä omaksi hyödykseen. Huomaan esimerkiksi ruokailuilla usein joutuvani tilanteeseen, jossa poika kasuaalisti kysäisee ”mitä J haluaa”. Ja kun sitten alan arvailla, mitä hän mahtaisi kaappiemme uumenista kaivata, tulee lopulta aina vastaan se, mitä tyyppi on kokoajan ajanut takaa (useimmiten marjat, hedelmä tai jokin muu ”herkku”). Ja kun sen on itse mennyt sanomaan ääneen, täytyy sitä tietysti pojalle antaa, koska olen oikeastaan huomaamattani tarjonnut sitä hänelle. En tiedä saatteko ajatuksesta kiinni, mutta olen oikeasti sitä mieltä, että kaksivuotiaani tekee kyseisen tempun täysin tietoisesti ja suunnitelmallisesti! Tai sitten äiti vain on vähän yksinkertainen.


Tästä lievästä kieroudesta huolimatta taaperon muuttuminen puhuvaksi ihmisenaluksi on ollut todella hauskaa ja suloista seurattavaa. On hankala esimerkiksi iltaisin olla tuohtunut pojalle, joka kahdeksatta kertaa huutaa sängystään apua, kun syy on aina jotain niinkin tärkeää kuin ”unipupulla ei ole peittoa”. Sellaiseen on paljon mukavampi reagoida kuin epämääräiseen huuteluun tai itkeskelyyn.


Ihanaa on myös se, että taapero osaa nykyään itse ilmoittaa, että hänellä on ”tosi nälkä” tai ”tosi väsy”. Vaikka olen kyllä alkanut pohtimaan näidenkin lauseiden käyttämisen takana olevan jonkinlaista oman hyödyn tavoittelemista, sillä usein niitä viljellään silloin kun on tullut tehtyä jotain hölmöä. Tainnut poika kuunnella tarkkaan äidin koottuja selityksiä...


Oikeastaan olisi aika ihanaa, jos lapset jäisivät tälle puheen tasolle ikuisesti. En nimittäin odota yhtään innolla sitä aikaa, kun lapseni verbaaliset kyvyt yltävät omieni tasolle, harkintakyvyn ja impulsiivisuuden laahatessa vielä kaukana jälkijunassa. Se ei kuulemma ole enää niin hauskaa ja suloista. 


Kommentit