Puoli vuotta isoveljeyttä

Kuopuksemme täytti viime viikolla puoli vuotta, ja samalla tuli täyteen esikoisen ensimmäinen puolivuotinen isoveljenä. Kirjoittelin huhtikuussa blogiin isoveljeyden ensiaskeleista, mutta ajattelin nyt asiasta kiinnostuneille kertoa, miten sisaruussuhteen muodostuminen vajaan kahden vuoden ikäerolla on sujunut ensimmäisten viikkojen jälkeen.

Blogiani seuranneet tietävät, että jännitin todella kovasti, miten esikoinen, joka tuntui keväällä niin pieneltä, ottaisi vastaan vauvan syntymän, ja äidin huomion jakamisen tämän uuden tulokkaan kanssa. Suurin osa peloistani osoittautui kuitenkin turhiksi, alusta lähtien. Väkivaltaista mustasukkaisuutta ei ole esiintynyt lainkaan, ja taapero vaikuttaa muutenkin sopeutuneen rooliinsa isoveljenä ilman sen suurempia identiteettikriisejä.

Alkuinnostuksen jälkeen vauva toki menetti vähän hohdokkuuttaan isoveljen silmissä. Pitkään tuntuikin, että lattialla tai äidin sylissä pötköttävä kääryle oli vain ylimääräinen esine, joka nyt sattui kulkemaan mukana. Vaipanvaihtoon osallistuminen tai muutkaan hoitotoimenpiteet eivät jaksaneet alun jälkeen kauheasti kiinnostaa (lukuunottamatta likaisen vaipan viemistä roskikseen, se oli pitkään isoveljen kunniatehtävä). 

Jonkinlaista mustasukkaisuuttakin pulpahteli ajoittain pintaan, eikä vauvalle saanut missään nimessä antaa pojan vanhoja vauvaleluja, jos siis menin mainitsemaan, että ne ovat hänen vanhojaan (eihän tyyppi itse muistanut niitä muuten koskaan edes nähneensä). 

Suurempia konflikteja ei kuitenkaan tähän päivään mennessä ole ilmennyt, ja olen monesti saanut yllättyä siitä, kuinka kärsivällisesti taapero on esimerkiksi sietänyt vauvan syömis- tai nukuttamishetkien aiheuttamaa tylsyyttä. Toki silloin, kun paikalla on ollut molemmat vanhemmat, on fiksu poika sitten ottanut irti kaiken, mitä kahdesta aikuisesta saa. Usein onkin tuntunut, että elämä on helpompaa silloin kun olen yksin lasten kanssa, sillä miehen tullessa töistä loppuu samalla hetkellä niin taaperon kuin äidinkin tsemppaamisvoimat. Miehellä ei siis ole ollut kovin helppo puolivuotinen.

Kesällä jännitin taas tapani mukaan, miten selviäisin syksystä taaperon ja vauvan kanssa, kun molemmilla olisi täysin omat, erilaiset tarpeensa. Mutta onneksi loppukesästä tapahtui sisarusten tähänastisen yhteiselon suurin muutos. Vauvan alkaessa kääntyilemään, tutkimaan leluja käsissään ja ottamaan enemmän kontaktia, muuttui tuo ylimääräinen kääryle taaperonkin silmissä kiinnostavaksi olioksi. Poika alkoi huomioida vauvaa esittelemällä omia leikkejään, ja jopa jalomielisesti lainaamalla vähemmän tärkeitä lelujaan vauvan imeskeltäväksi. 

Nykyään taapero on ottanut myös tehtäväkseen viihdyttää pikkusiskoaan silloin, kun äidillä on jokin homma kesken. Ja vauvahan rakastaa isoveljensä huomiota. Heidän yhteiset hetkensä ovat ehkä liikuttavinta, mitä olen ikinä päässyt näkemään. Vaikka ne kirjaimellisesti ovatkin vain hetkiä. 

Seuraavaksi jään jännityksellä odottamaan, mitä tapahtuu, kun vauva lähtee ryömimään, eikä pysykään pelkästään isoveljen tarkasti määrittelemien lelujen kimpussa. Vinkkejä tähän vaiheeseen otetaan vastaan. 😅