Kotiäitiyden tylsyys

Kirjoitin kolmisen viikkoa sitten postauksen, jossa käsittelin vanhemman oikeutta valittaa ”työstään” lasten kanssa. Muutamaa viikkoa myöhemmin ilmestyi Hesarin juttu, jossa toimittaja Satu Lindholm puhui rehellisesti siitä, kuinka tylsää kotonaolo vauvan kanssa ajoittain on (HS 26.8.).

Päätin sitten tästä inspiroituneena kirjoittaa myös oman näkökulmani tylsyys-aiheeseen. Sillä olen sitä mieltä, että näistä äitiyden varjopuolista pitäisi puhua ja puhua, niin kauan että niistä tulee normaaleja, hyväksyttäviä ja tunnettuja. Jotta jokainen vanhempi voisi viettää vauvavuoden ja pikkulapsiajan tuntien itsensä hyväksytyksi, ajoittaisista negatiivisista tunteista huolimatta.

Muistan esikoisen vauva-ajalta todella elävästi juuri sen, mistä Lindholmkin puhui. Pitkäveteisyyden. Sen, kuinka kello tuntui jossain vaiheessa päivää pysähtyvän täysin. Leikit oli leikitty, lorutteluhetki pidetty, vauvahieronta tehty. Ja silti ei oltu vielä edes puolivälissä päivää. 

Esikoiseni ei ollut vauvana (tai nytkään) lainkaan itsekseen viihtyvää sorttia. Hän vaati ensimmäiset seitsemän kuukautta elämästään jatkuvaa lelujen heiluttelua, kantelua tai heijaamista. Ja vaikka olin odottanut äitiyslomaa ja kotiin pesiytymistä todella innolla, enkä aiemminkaan ollut pää kolmantena jalkana harrastuksesta ja tapahtumasta toiseen viipottava ihminen, yllätti vauvaelämän tylsyys itseni täysin. 

On kummallista, kuinka vauvan hoito voi samaan aikaan olla todella työllistävää, ja todella pitkäveteistä. Kuinka maailman suloisimman ja rakkaimman olennon kanssa vietetty aika tuntuu joskus matelevan kuin raskauden viimeisellä kolmanneksella?

Toisaalta tylsistyminen on mielestäni täysin ymmärrettävää. Vietät kaikki päiväsi pääosin kotona, seuranasi ihminen, joka ei osaa puhua, liikkua tai syödä itse. Ja joka ilmaisee itseään pääasiassa itkemällä. Ja kun tuo ihminen sitten oppii puhumaan, liikkumaan ja jopa ilmaisemaan itseään, ei hän edelleenkään jaa lähestulkoon mitään samoja mielenkiinnonkohteita kanssasi.

Taaperon kanssa tykkäämme sentään molemmat eläimistä 🤩

Nyt varmasti joku miettii, että mitä hittoa tuo edelleen tekee kotona, jos siellä kerran on niin tylsää ja kamalaa. Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Tylsien hetkien väliin mahtuu lukemattomia hetkiä, jotka ovat kaikkea muuta kuin tylsiä. Kun vauva nauraa maailman suloisinta nauruaan, tutkii keskittyneesti pienissä sormissaan pitelemäänsä lelua, oppii uuden taidon tai nappaa sormestasi (tai tukasta) hurjalla päättäväisyydellä. Tai kun taapero keksii uuden leikin, kikattaa äidin kutitukselle, oppii kuperkeikan tai kiipeää päiväunien jälkeen unisena syliin. 

Noiden hetkien vuoksi olen vielä kotona. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että kotona olo on välillä järkyttävän tylsää. Erityisesti vauvan kanssa, joka on vielä täysin riippuvainen vanhemmasta viihdyttäjänään. Mutta vauvavuosikin loppuu aikanaan, ja nyt osaan jo nauraa niille hetkille, kun huomasin tuulettavani sille, että vauva teki kakan, ja sain seuraavaksi viideksi minuutiksi jotain konkreettista ja hyödyllistä tekemistä.

Voimia siis kaikille vauvavuotta viettäville vanhemmille! 🤍