Syntymäjulisteet pienokaisista

Pilaako uusi vauva perheemme

Tätä kysymystä olen pohtinut viime kesästä asti. Vaikka uusi vauva oli enemmän kuin toivottu, ja olimme miehen kanssa molemmat täysin sitä mieltä, että haluamme ehdottomasti toisen lapsen, emme pelkästään omaa vaan myös esikoisemme hyvää ajatellen, alkoivat epäilykset kalvaa mieltäni jo muutaman päivän päästä vaaleanpunaisten viivojen ilmestyttyä tikkuun. 

Esikoisen vauvavuosi oli rankka, ja olen huomannut nauttivani äitiydestä sitä enemmän mitä isommaksi lapseni on kasvanut. Rakastan seurata kuinka hän oppii jatkuvasti uusia asioita, tulee yhä huumorintajuisemmaksi ja alkaa näyttää koko ajan enemmän puolia omasta valloittavasta luonteestaan. Elämämme on asettunut uomiinsa ja tuntuu, että kaikilla on siinä oma paikkansa. 

Ehkä juuri sen vuoksi ajatus uudesta perheenjäsenestä pelottaa niin kovasti. Mitä jos saavuttamamme balanssi ja onnellisuus järkkyy vauvan tulon myötä eikä palaudukaan ennalleen? Tuleeko esikoisesta mustasukkainen ja uhmakas? Kokeeko hän itsensä hylätyksi? Jättääkö vauvan tulo perheeseen lähtemättömät jäljet hänen turvallisuudentunteeseensa?

Kuivaharjoittelua

Koko viime syksyn, raskauspahoinvoinnin ja kipujen väsyttämänä mietin usein myös sitä, miten oman jaksamiseni käy. Osaanko olla äiti kahdelle lapselle, kun välillä tuntuu että yhdessäkin on liikaa kaltaiselleni täydellisyydentavoittelijalle. Jaksanko toista vauvavuotta, jos se on yhtä haastava kuin ensimmäinen? Pystynkö rakastamaan lapsiani tasapuolisesti vai alanko suosia toista?

Kysymyksiä alkoi raskausviikkojen edetessä kertyä yhä enemmän. Vastauksia ei niinkään. Pelkäsin myös sanoa pelkojani ääneen, sillä ajattelin, että se tekisi niistä todellisia. Lopulta huomasin välillä jopa toivovani, että raskaus keskeytyisi. Että joku muu tekisi puolestani sen päätöksen, ettei minusta ole kahden lapsen äidiksi. Että esikoiseni on onnellisempi ainoana lapsena, ainakin toistaiseksi. Voisimme jatkaa elämäämme pienenä onnellisena perheenä.

Käännekohta tapahtui raskauden toisen kolmanneksen loppupuolella. Aloin tuntea kunnolla vauvan potkuja, ja ne tuntuivat yhtä ihmeellisiltä kuin ensimmäiselläkin kerralla. Aloin kuvitella mahassa kasvavaa lasta, tytärtämme, ja sitä etuoikeutta että pääsisin seuraamaan myös hänen kasvuaan omaksi itsekseen. Seurasin lähipiirini sisaruspareja ja näin kuinka suurta iloa (toki myös kiukkua) he toisilleen antoivat. 

Loppuraskaudessa kävin myös pitkän keskustelun neuvolatyöntekijämme kanssa. Sain sanottua pelkojani ääneen, ja sen sijaan, että ne olisivat muuttuneet todellisiksi ja musertaviksi uhkakuviksi, sainkin kuulla, että ajatukseni ovat täysin normaaleja. Minulle kerrottiin, että pikkusisaruksen syntymä tulee muuttamaan perhettämme. Se tulee vaikuttamaan esikoisen asemaan kaiken huomion saavana taaperona. Mutta ne lyhyet haittavaikutukset ja vaikeudet, joita alun viikot ehkä tuovat mukanaan, korvaantuvat pian niin suurilla hyödyillä ja iloilla, että kaikki entinen unohtuu. 

Tuntui kuin painava kivi olisi poistunut rintakehäni päältä. Uskalsin taas iloita raskaudestani, ja siitä onnesta, että meille oltiin suomassa jo toista lasta. Toki pelot ovat ajoittain synkentäneet mieltäni tähän päivään asti, ja uskon, että tulen lukemattomat kerrat seuraavan vuoden aikana miettimään, että mitä hittoa sitä tuli tehtyä. Mutta se kuuluu elämään. 

Nyt makoilen sairaalasängyssä, kainalossani lähes vuorokauden ikäinen pieni tuhisija. Mielialat heittelevät järjettömän suurista rakkauden ja kiitollisuuden tunteista sydäntä raastavaan ikävään esikoispoikaani kohtaan, joka odottaa kotona äitiä takaisin. Huomenna pääsemme toivottavasti aloittamaan uuden elämämme nelihenkisenä perheenä. Tällä hetkellä päällimmäisenä on ajatus, että mitä tahansa seuraavat viikot, kuukaudet ja vuodet eteemme heittävät, me selviämme kaikesta juuri sen vuoksi, että meillä on toisemme. ❤️



Perheemme matkaa uuden nyytin voimin voi seurata myös Instagramissa @nyytinmatka 💕

Kommentit