Imetyksen ihanuus ja kataluus

Imetys. Siinä on sana, jonka uskon herättävän jokaisessa tulevassa tai jo olevassa äidissä tunnereaktion. Useimmiten vahvan sellaisen. Muistan itse jännittäneeni imetyksen onnistumista melkeinpä enemmän kuin mitään muuta alkutaipaleessamme. Olin nimittäin jo raskausaikana luonut haavekuvan itsestäni istumassa vastasyntynyt vauva sylissäni olohuoneemme keinutuolissa, joka oli hankittu varta vasten imetystä varten. Tätä idyllistä imetystuolia hankkiessamme mieleeni ei edes juolahtanut vaihtoehto, etten imettäisi lastani.

Koska sitähän elämä vauvan kanssa on, imetystä. Näin ainakin ympäristö raskaana oleville naisille kovasti viestittää. Neuvolan seinät ovat täynnä julisteita imettävistä äideistä, WHO:n suosituksiin pohjaavista iskulauseista ja imetystuki-palveluiden yhteystiedoista. Lisäksi ainakin omassa perhevalmennuksessani oli oma osio, jossa kerrottiin seikkaperäisesti, kuinka vastasyntyneen jo elämänsä ensiminuutteina tulisi löytää tiensä äidin maitovarastoille. Tiesin siis varsin hyvin, mitä minulta tuoreena äitinä ensimmäiseksi odotettaisiin.

Outoa kyllä, kukaan kohtaamistani ammattilaisista ei puhunut siitä, että imetys ei välttämättä onnistuisi. Satuin itse törmäämään tähän faktaan blogeissa, mielipidekirjoituksissa ja yksittäisten äitien kirjoittamissa kirjoissa. Ja se tietysti pelästytti minut suunniltani. Päähäni oli niin hyvin iskostunut tieto siitä, kuinka äidinmaito antaa vauvalle parhaat lähtökohdat elämään niin fyysiseltä kuin psyykkiseltäkin kannalta. Ja kuinka imetys auttaa äitiä palautumaan synnytyksestä. Ja kuinka se on ympäristöteko vailla vertaansa. Ja kuinka äidinmaidonkorvike on juuri sitä, mihin sen nimikin viittaa, pelkkää korviketta. Oli siis todella vaikeaa suhtautua vaihtoehtoon, että itse en tarjoaisi omalle vauvalleni tätä elämän eliksiiriä. Ja mitä muutkin siihen sanoisivat, jos en pystyisikään niin luonnolliseen asiaan kuin ravinnon tuottamiseen jälkeläiselleni?

Oma imetystaipaleeni sujui lopulta paremmin kuin uskalsin toivoa, ilman kovia kipuja tai lisämaidon tarpeita. Olin tästä tietysti kovin onnellinen, ja salaa vähän ylpeäkin. Kroppani toimi suositusten mukaisesti ja kykenin tarjoamaan vauvalleni parasta mahdollista ravintoa! Mutta vaikka itse koin onnellisuutta imetykseni onnistumisesta, en voinut estää sappea kohoamasta kurkkuuni kuullessani ympäriltä kehuja siitä, kuinka hienoa oli, kun olin päättänyt imettää vauvaani.

Olin siihen mennessä kuullut jo useamman tarinan siitä, kuinka imetys oli tuttavapiirissäni päättynyt esimerkiksi maidon riittämättömyyteen, vauvan huonoon imemiseen tai siihen, että imetys oli yksinkertaisesti niin kivuliasta, ettei äiti kestänyt sitä. Jokainen näistä tarinoiden äideistä koki jonkinlaista, usein todella voimakasta, syyllisyyttä ja pettymystä imetyksen epäonnistumisesta. Eikä heidän oloaan parantanut yhtään ympäristön alleviivaava viesti imetyksen ylivoipaisuudesta ja siitä, kuinka jokaisen äidin pitäisi kantaa kortensa kekoon näissä talkoissa, joissa Suomesta pyritään tekemään imetyksen kärkimaa.

Tässä tavoitteessa ei sinällään ole mitään vikaa, mutta en millään usko, että nykyinen tyyli toitottaa imetyksen olevan jokaisen äidin velvollisuus, on paras tapa päästä tavoitteeseen. Itse ajattelen, että parasta kannustusta olisi puhua imettämisestä rehellisesti. Erityisesti siitä kuinka vaikeaa se saattaa olla, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tuoreet äidit eivät tarvitse muistuttelua siitä, miten hyväksi imetys on vauvalle ja äidille itselleen. He tietävät sen kyllä.

Sen sijaan he tarvitsevat ennen kaikkea tukea, rohkaisua ja ymmärrystä. Ja tietoa esimerkiksi siitä, että imetyksen ei kuulu sattua ja kipuun voidaan erilaisilla keinoilla vaikuttaa. Ja jos apukeinot ja aika eivät auta, heidän täytyy saada tukea siihen, että kuuntelevat omaa hyvinvointiaan ja toimivat sen parhaaksi. En nimittäin usko, että imetyksen hyödyt kantavat kovinkaan pitkälle, jos imetyshetket (eli keskimäärin noin puolet vuorokauden tunneista) eivät ole sekä antajalle että ottajalle miellyttäviä. Vauva kyllä vaistoaa äitinsä pahan olon, ja on sanomattakin selvää, että pieni fiksu olento oppii pian yhdistämään tämän ahdistavan tunnelman syömistilanteisiin. Ja silloin ovat hyödyt vähissä.

Toivon siis, että jokainen tuleva ja nykyinen äiti uskaltaisi olla itselleen lempeä. Ja muistaa, että kukaan muu ei voi puolestasi määritellä, mikä on tarpeeksi painava syy lopettaa imetys. Aina löytyy joku, joka on muka kokenut vastaavaa ja silti hampaat irvessä jatkanut imettämistä. Se ei silti tarkoita, että hän olisi parempi vanhempi. Imettäminen on hieno asia, mutta vauvalleen voi tarjota lukemattomia muitakin hienoja asioita, jotka viestivät yhtä lailla läheisyyttä ja rakkautta. Kuten maidon antamista pullosta ihokontaktissa. Sen hyödyistä on tutkimuksiakin, vaikkei niitä neuvolan seinältä löydykään.

Läheisyyshetki imetyskeinutuolissa ilman imetystä.