Vauvavuoden opetukset OSA 2

Nyt kun vauva-arkea on takana jo hurjat viisi kuukautta, on aika vetää taas yhteen asioita, joita olen tässä matkan varrella oppinut. Korostan vielä, että nämä kokemukset perustuvat vain yhden henkilön tutkimusotantaan, joten vakuuksia tulosten yleistettävyydestä ei ole.

Edellisessä osassa jaoin kokemuksiani vauvan valvomiseen liittyen. Totean tähän vain, että en edelleenkään ymmärrä, miten jotkut vauvat muka nukkuvat. Meillä nimittäin pääasiassa pyöritään, ähistään ja roikutaan rinnassa kiinni. Ja silti aamulla sängyssä tapittaa kaksi virkeää silmää (jotka eivät kuulu minulle tai miehelleni). Uutta tällä rintamalla on kuitenkin se, että kuukausien saatossa väsymys menee siihen pisteeseen, ettei sitä enää edes tunne. Se on lohduttavaa. Ja ehkä vähän pelottavaa.

Yksi asia, joka tässä viiden kuukauden aikana pääsi valmistautumisestani huolimatta yllättämään, on kuinka hyvin kaikki muut näyttävät tietävän, mitä juuri minun vauvani tarvitsee. Hyväksi tarkoitettuja (ainakin useimmiten) neuvoja satelee joka puolelta, pyysit niitä tai et. Yleensä et. Ja mitä tahansa teetkin vauvasi kanssa; syötät soseita, et syötä soseita, annat sormiruokailla, imetät, et imetä, nukutat perhepetiin, nukutat pinnasänkyyn, teet aina jonkun mielestä väärin. Hämmentävintä on, että tutkimuksia löytyy puoltamaan joka ikistä mielipidettä.

Haluan siis sanoa muille sen, mitä en itselleni ole tarpeeksi osannut sanoa:

Parhaiten selviät, kun teet niin kuin itse näet parhaaksi, ja luotat omaan arvostelukykyysi oman vauvasi kanssa (se kuuluisa äidinvaisto ihan oikeasti toimii vaikkei siltä aina tuntuisi). Huolimatta siitä mitä anoppi, ystävät, naapurit, vauvablogit tai iltasanomien lifestylepalstat sanovat.

Voit myös varautua siihen, että mitä tahansa päätätkin, mietit vähän väliä päätitkö sittenkään oikein vai tuhoatko nyt vauvasi mahdollisuudet täydelliseen kasvuun ja kehitykseen.

Toinen uusi asia, mitä en osannut etukäteen odottaa, on kuinka pitkältä vauvan valveillaolotunnit vähäisestä määrästään huolimatta tuntuvat. Jotenkin ajattelin, että joisin päivät pitkät kahvia ja katselisin netflixiä tyytyväinen vauva sylissäni. Välillä nukuttaisin, vaihtaisin vaipan ja vähän leikittäisin. Mutta todellisuus ainakin meidän pienen pojan kanssa osoittautui varsin toisenlaiseksi. Päiväni toki sisältävät kaikkea edellä mainittua, mutta leijonanosan valveillaoloajastani vie helposti kyllästyvän ja turhautuvan vauvan epätoivoiset viihdytysyritykset (lue: hytkyttely, laulelu, kutittelu, kantelu, pomputtelu, paijailu, ja viimeisenä keinona tv:ily). Kaikki kymmenen äitiysloman ratoksi valikoitua netflix-sarjaani sen sijaan odottavat katsomistaan pölyyntyvän television syövereissä.

Päivien samankaltaisuuden aiheuttamasta turtuneisuudesta huolimatta on ihmeellistä kuinka pienet hetket saavat kuitenkin jaksamaan vauva-arkea taas aivan uusin voimin. En olisi ikinä osannut kuvitella, kuinka voimakasta ylpeyttä ja pakahduttavaa liikutusta voi tuntea niin pienistä asioista kuin vauvan hymystä, naurusta tai hassuista äännähdyksistä. Puhumattakaan siitä, kun oma pieni pötkylä oppii vihdoin uuden taidon, kuten kierähtämisen. Tai varpaan imemisen (kyllä, se on taito).

Ei siis muuta kuin kohti uusia kokemuksia, valvottuja öitä ja parempia huomisia! Kohtahan ollaan jo puolivälissä vauvavuotta (ei sillä että laskisin).