Tasa-arvoinen vanhemmuus

Elämme käsitykseni mukaan vahvasti tasa-arvon aikaa. On tasa-arvoinen avioliittolaki, sukupuolten tasa-arvo ja tasa-arvoinen peruskoulutus takaamassa tasa-arvoiset eväät kaikille lähtökohdista riippumatta. Näiden lisäksi kuulee yhä useammin puhuttavan myös tasa-arvoisesta vanhemmuudesta. Ajatus itsessään on mielestäni hieno, sillä tutkimuksetkin ovat osoittaneet kuinka merkittävä rooli isällä on lapsensa hyvinvoinnin ja psyykkisen kehityksen kannalta. Ja kuinka merkittävää myös isälle on tuntea olevansa tasavertainen vanhempi lapselleen.

Mutta mitä tämä tasa-arvo vanhemmuudessa merkitsee? Siihen löytyy varmasti vastauksia lähes yhtä paljon kuin on vanhempiakin. Yhdelle tasa-arvoa on se, että isä vaihtaa välillä vaippoja ja hoitaa osan tarhakuljetuksista. Toiselle tasa-arvo edellyttää isän jäämistä vähintään vuodeksi hoitovapaalle, koska äitikin on ollut vuoden poissa työelämästä. Kolmannelle tasa-arvo on täysin mahdoton käsite vanhemmuudessa, sillä eihän kukaan tai mikään voi olla lapselle niin tärkeä kuin oma äiti. Ja kun nämä erilaiset näkemykset kohtaavat keskustelupalstoilla, ei kukaan selviä vammoitta.

Olen yrittänyt kovasti pohtia mitä itselleni merkitsee tasa-arvoinen vanhemmuus. Totta puhuakseni en vielä ole päässyt siitä selville, huolimatta hurjasta kahden kuukauden kokemuksestani, jonka tietysti pitäisi tehdä minusta täysivaltaisen asiantuntijan kaikessa vanhemmuuteen liittyvässä (kuulemma). Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma; isä ei ole yhtä kuin äiti eikä äiti ole yhtä kuin isä. Voi toki olla, että tulevaisuudessa sukupuolten katoamisen myötä tämäkin varmuus riistetään minulta, mutta tässä hetkessä pysyn vielä kannassani. 

Mietitään vaikkapa raskautta ja synnytystä. Äiti kantaa lasta koko raskausajan ja saattaa nyytin lopuksi tavalla tai toisella maailmaan. Isän, tai kumppanin, tuki on tämän prosessin aikana mielestäni korvaamattoman tärkeä. Uskon, että itse olisin luovuttanut perheenperustamisleikin jo ensimmäisten raskausviikkojen pahoinvointihöyryissä, jos puolisoni ei olisi ollut lohduttamassa, paijaamassa ja hankkimassa ruokia, jotka eivät kääntäneet sisälmyksiäni ylösalaisin. Puhumattakaan muutamaa vuorokautta kestäneestä synnytyksestä, jonka aikana olin kiitollisempi kuin koskaan siitä, että hän halusi kulkea kanssani läpi vaikeidenkin hetkien (huolimatta hormonien boostaamista käskyistäni painua helvettiin).

Mutta jos kysyn itseltäni, oliko puolisoni noina hetkinä kanssani tasavertaisessa tilanteessa, vastaus on ei. Perusteluksi lainaan Anu Silfverbergin kysymystä ihanasta Äitikortti-romaanista: 

Jos toinen työntää kehostaan pienen koiran kokoista elävää olentoa ja toinen ei, kuinka nämä ihmiset olisivat tasavertaiset juuri tuossa kyseisessä tilanteessa? 

Ei muuta lisättävää arvon tuomarit.

Kinkkisemmäksi tasa-arvoisen vanhemmuuden pohtiminen muuttuu, kun lapsi on saatettu maailmaan. Ovatko imettävä ja imettämätön vanhempi tasavertaisia keskenään? Muistellessani niitä lukemattomia tunteja, jotka tuo pieni rakas takiainen on kipeissä nänneissäni roikkunut, vastaan jälleen kerran ei. Puolisoni nännit ovat nimittäin edelleen koskemattomat. Mutta toisaalta jos antaisimme maidon pullosta, en keksi mitään perustetta sille, miksemme voisi olla tasa-arvoisia vanhempia pienelle pojallemme, joka ainakin vaikuttaa pitävän yhtä kovasti meistä molemmista (ja hymyjen määrästä päätellen eniten vaipanvaihtopisteen keltapunaisesta julisteesta). Äitiyslomakin loppuu muutaman viikon päästä, joten sen jälkeen en voi vedota edes lakipykälöihin etsiessäni perusteita paremmuudelleni.

Isi ja poika jäi nukkumaan, kun äiti lähti
aamupalalle kavereiden kanssa.

Onko vanhemmuus siis tasa-arvoista tässä 2000-luvun tasa-arvoisessa Suomessa? Haluaisin kovasti julistaa, että tietysti on, jos vain  haluamme sen olevan. Mutta harmikseni joudun edelleen yhtymään pessimistien puolueeseen, jota edustaa muun muassa Tuomas Enbuske viime joulukuussa kohauttaneella kolumnillaan Äitiys on p**kaa. Suosittelen lukemaan kyseisen kolumnin, jos haluaa hiukan vertaistukea vaaleanpunaiseen vauvakuplaansa. Sillä  huolimatta siitä, että kirjoittaja on mies, (joka ei siis mitenkään voi kanssani tasa-arvoisesti tietää mitä on olla äiti) hän jakaa yllättävän paljon samoja ajatuksia kanssani. Onhan hän kuitenkin vanhempi.

Ehkä tasa-arvoinen vanhemmuus on siis sittenkin mahdollista, ainakin ajatuksen tasolla?