Kiintymyssuhde on
luultavasti lähes jokaiselle nykyvanhemmalle ainakin sanana tuttu. Sen
oikeanlaisesta muodostamisesta julkaistaan yhä useammin artikkeleita,
perustetaan nettiyhteisöjä ja noustaan barrikadeille. Neuvoloissakin saattaa
tätä termiä kuulla heiteltävän eri yhteyksissä, jos ei suoraan hoitajalta niin
ainakin odotushuoneen postereissa. Haluan kuitenkin heti aluksi tehdä selvän
eron kiintymyssuhteelle ja kiintymysvanhemmuudelle, vaikka jälkimmäinen
pohjaakin ensimmäiseen. Tämä postaus käsittelee terveen kiintymyssuhteen
muodostamista, eikä se edellytä kiintymysvanhemmaksi ryhtymistä.
On hyvä, että
turvallisen kiintymyssuhteen muodostumiseen kiinnitetään huomiota jo
perusterveydenhuollossa, sillä omankin kokemukseni mukaan monet
lastenpsykiatriset hankaluudet juontavat usein juurensa jo lapsen ensimmäisiltä
vuosilta, ja monet hankaluudet olisivat paljon lievempiä, jos lapsi olisi
saanut tarvitsemaansa tukea ja hoivaa pienestä asti. Samalla kuitenkin tuntuu,
että oikeanlaisen kiintymyssuhteen muodostamisesta on vaarassa tulla monille
vanhemmille yksi painostava lisäsuorite, josta selvitä muutenkin hämmentävänä
ja vaativana vauvavuotena. Ja se ei varmasti edistä hyvän kiintymyssuhteen
muodostumista. Joten;
Mitä hyvä kiintymyssuhde siis tarkoittaa? Ja mitä voimme sen eteen tehdä?
Noin 60 vuotta sitten brittiläinen
psykoanalyytikko ja psykiatri John Bowlby esitteli ensimmäistä kertaa
kiintymyssuhdeteorian, jolla hän kuvasi vauvan tarvetta muodostaa läheinen ja
turvallinen suhde äitiinsä kehittyäkseen normaalisti. Käytännössä tämä
tarkoitti sitä, että äidin oli vastattava pienen lapsensa tarpeisiin ja
toimittava ikään kuin turvasatamana tämän tutkiessa uutta ja pelottavaa
maailmaa, sillä vauva ei aluksi kykene sietämään voimakkaita tunnetilojaan,
saati rauhoittamaan itseään niissä.
Saamiensa kokemusten
perusteella lapsi oppii vähitellen muodostamaan kaavan siitä millaisella
käytöksellä hän saa turvan lähelleen ja millaisella ei. Jos pieni vauva
systemaattisesti kokee, että itkeminen ei tuo kaivattua apua paikalle, hän
vähitellen lopettaa itkemisen ja vetäytyy kuoreensa. Opiskeluaikanani eräs alan
ammattilainen kuvaili meille vauvaa, joka ei koskaan itkenyt, ei neuvolassa, ei
kotona, ei nälissään tai väsyneenä. Monet tuoreet vanhemmat voisivat tuntea
pienen kateuden pistoksen nähdessään tällaisen vauvan, erityisesti jos oma
pienokainen tuppaa kuluttamaan kyyneleitä enemmän kuin tuntuisi fysiologisesti
olevan mahdollista. Mutta tässä tapauksessa ei ollut kyse yliluonnollisen
helposta vauvasta vaan ihmisenalusta, joka oli jo ensimmäisten elinkuukausiensa
aikana oppinut, ettei itkeminen hyödytä. Lasta oli kaltoinkohdeltu niin
pahasti, että tilanteessa päädyttiin pian huostaanottoon.
Tämä ei tietysti
tarkoita, että kaikki tyytyväisen oloiset vauvat ovat kaltoinkohdeltuja, mutta
antaa toivottavasti perspektiiviä niihin hetkiin kun tuntuu, että oma vauva
rääkyy kymmenettä kertaa tunnin sisällä ihan vain huvikseen.
Kiintymyssuhteet luokitellaan
yleensä neljään malliin: turvalliseen, turvattomaan ja välttelevään,
turvattomaan ja ristiriitaiseen sekä kaoottiseen. Postauksen lopusta löytyy
linkkejä ja lähteitä niille, jotka haluavat perehtyä näihin malleihin
tarkemmin, mutta sanomattakin on selvää, että lapsen psyykkisen tasapainon
kannalta tavoittelemme turvallista kiintymyssuhdetta, joten avaan sitä hiukan
enemmän.
Turvallisesti
kiintyäkseen lapsi tarvitsee siis turvasataman, josta jo aiemmin mainitsin.
Bowlbyn ajoista olemme kuitenkin siirtyneet sen verran tasa-arvoisempaan
ajatteluun, että turvallisen kiintymyssuhteen voi äidin lisäksi muodostaa yhtä
lailla isään. Tai vaikka isovanhempaan tai hoitotätiin, joka on tarpeeksi
tiiviisti lapsen elämässä vastatakseen tämän tarpeisiin. Turvallinen
kiintymyssuhde ei myöskään vaadi hoivaajalta kokoaikaista ja täydellistä
virittäytymistä vain ja ainoastaan lapsen tarpeisiin. Vauvan maailma ei
romahda, jos hän joskus kerkeää itkemään useamman minuutin ennen tarpeidensa
tyydyttämistä. Tai jos vanhempi on joskus huonolla tuulella eikä jaksa vastata
taaperon ylitsepursuavaan iloon yhtä kokonaisvaltaisella intensiteetillä.
Tärkeintä vauvalle on
oppia jo varhaisessa vuorovaikutuksessaan, että hänen hätäänsä reagoidaan ja
hymyyn vastataan, jos ei 100 prosenttisesti niin ainakin lähestulkoon aina,
eikä kovin pitkällä viiveellä. Hän oppii, että myös vanhemmat näyttävät
tunteitaan; iloitsevat hänen kanssaan, lohduttavat hänen surressaan ja
suhtautuvat edes jotenkin johdonmukaisesti hänen kiukunpuuskiinsa.
Hyvän kiintymyssuhteen
muodostamiseen ei siis tarvita ihmeellisiä taitoja ja omien tarpeidensa
täydellistä hylkäämistä. On kuitenkin hyvä tiedostaa kuinka tärkeä osa lapsen
kehitystä on saada ympäröivästä maailmasta tarpeeksi turvallinen ja ennakoitava
kuva. Turvattoman tai kaoottisen maailmankuvan korjaaminen ei ole mahdotonta,
mutta valitettavan usein nämä varhaiset vahingolliset kokemukset määrittävät kaltoinkohdellun
ihmisen lapsuutta, aikuisuutta ja usein jopa omaa vanhemmuuttakin. Ja silloin
oravanpyörä on valmis.
Kuten sanottua,
aiheesta löytyy nykyään todella paljon tietoa. Tässä muutama linkki niille,
jotka haluavat perehtyä kiintymyssuhdeteoriaan syvemmin:
Spaak. 2017. Kiintymyssuhteen merkitys lapsen psyykkisessä kehityksessä. Integroiva kirjallisuuskatsaus. Jyväskylän ammattikorkeakoulu. Opinnäytetyö.
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/134609/Spaak_Jenna.pdf?sequence=1Sinkkonen. 2004. Kiintymyssuhdeteoria – tutkimus löydöksistä käytännön sovelluksiin. Duodecim-lehti.
http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo94437.pdf
Myös Jari Sinkkosen 2003 toimittamassa Pesästä lentoon –teoksessa käsitellään kiintymyssuhdemalleja tarkemmin. Ei muutenkaan hassumpi teos selailla läpi, jos ylimääräistä aikaa jostain ihmeellisesti ilmaantuu.
Vastaan
mielelläni itsekin kysymyksiinne parhaan tietoni mukaan, jos jokin asia jäi
mietityttämään. :)
Kommentit
Lähetä kommentti