Kiintymyssuhteen muodostumisesta

Kiintymyssuhde on luultavasti lähes jokaiselle nykyvanhemmalle ainakin sanana tuttu. Sen oikeanlaisesta muodostamisesta julkaistaan yhä useammin artikkeleita, perustetaan nettiyhteisöjä ja noustaan barrikadeille. Neuvoloissakin saattaa tätä termiä kuulla heiteltävän eri yhteyksissä, jos ei suoraan hoitajalta niin ainakin odotushuoneen postereissa. Haluan kuitenkin heti aluksi tehdä selvän eron kiintymyssuhteelle ja kiintymysvanhemmuudelle, vaikka jälkimmäinen pohjaakin ensimmäiseen. Tämä postaus käsittelee terveen kiintymyssuhteen muodostamista, eikä se edellytä kiintymysvanhemmaksi ryhtymistä.

On hyvä, että turvallisen kiintymyssuhteen muodostumiseen kiinnitetään huomiota jo perusterveydenhuollossa, sillä omankin kokemukseni mukaan monet lastenpsykiatriset hankaluudet juontavat usein juurensa jo lapsen ensimmäisiltä vuosilta, ja monet hankaluudet olisivat paljon lievempiä, jos lapsi olisi saanut tarvitsemaansa tukea ja hoivaa pienestä asti. Samalla kuitenkin tuntuu, että oikeanlaisen kiintymyssuhteen muodostamisesta on vaarassa tulla monille vanhemmille yksi painostava lisäsuorite, josta selvitä muutenkin hämmentävänä ja vaativana vauvavuotena. Ja se ei varmasti edistä hyvän kiintymyssuhteen muodostumista. Joten;

Mitä hyvä kiintymyssuhde siis tarkoittaa? Ja mitä voimme sen eteen tehdä?

Noin 60 vuotta sitten brittiläinen psykoanalyytikko ja psykiatri John Bowlby esitteli ensimmäistä kertaa kiintymyssuhdeteorian, jolla hän kuvasi vauvan tarvetta muodostaa läheinen ja turvallinen suhde äitiinsä kehittyäkseen normaalisti. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että äidin oli vastattava pienen lapsensa tarpeisiin ja toimittava ikään kuin turvasatamana tämän tutkiessa uutta ja pelottavaa maailmaa, sillä vauva ei aluksi kykene sietämään voimakkaita tunnetilojaan, saati rauhoittamaan itseään niissä.

Saamiensa kokemusten perusteella lapsi oppii vähitellen muodostamaan kaavan siitä millaisella käytöksellä hän saa turvan lähelleen ja millaisella ei. Jos pieni vauva systemaattisesti kokee, että itkeminen ei tuo kaivattua apua paikalle, hän vähitellen lopettaa itkemisen ja vetäytyy kuoreensa. Opiskeluaikanani eräs alan ammattilainen kuvaili meille vauvaa, joka ei koskaan itkenyt, ei neuvolassa, ei kotona, ei nälissään tai väsyneenä. Monet tuoreet vanhemmat voisivat tuntea pienen kateuden pistoksen nähdessään tällaisen vauvan, erityisesti jos oma pienokainen tuppaa kuluttamaan kyyneleitä enemmän kuin tuntuisi fysiologisesti olevan mahdollista. Mutta tässä tapauksessa ei ollut kyse yliluonnollisen helposta vauvasta vaan ihmisenalusta, joka oli jo ensimmäisten elinkuukausiensa aikana oppinut, ettei itkeminen hyödytä. Lasta oli kaltoinkohdeltu niin pahasti, että tilanteessa päädyttiin pian huostaanottoon.

Tämä ei tietysti tarkoita, että kaikki tyytyväisen oloiset vauvat ovat kaltoinkohdeltuja, mutta antaa toivottavasti perspektiiviä niihin hetkiin kun tuntuu, että oma vauva rääkyy kymmenettä kertaa tunnin sisällä ihan vain huvikseen.

Kiintymyssuhteet luokitellaan yleensä neljään malliin: turvalliseen, turvattomaan ja välttelevään, turvattomaan ja ristiriitaiseen sekä kaoottiseen. Postauksen lopusta löytyy linkkejä ja lähteitä niille, jotka haluavat perehtyä näihin malleihin tarkemmin, mutta sanomattakin on selvää, että lapsen psyykkisen tasapainon kannalta tavoittelemme turvallista kiintymyssuhdetta, joten avaan sitä hiukan enemmän.

Turvallisesti kiintyäkseen lapsi tarvitsee siis turvasataman, josta jo aiemmin mainitsin. Bowlbyn ajoista olemme kuitenkin siirtyneet sen verran tasa-arvoisempaan ajatteluun, että turvallisen kiintymyssuhteen voi äidin lisäksi muodostaa yhtä lailla isään. Tai vaikka isovanhempaan tai hoitotätiin, joka on tarpeeksi tiiviisti lapsen elämässä vastatakseen tämän tarpeisiin. Turvallinen kiintymyssuhde ei myöskään vaadi hoivaajalta kokoaikaista ja täydellistä virittäytymistä vain ja ainoastaan lapsen tarpeisiin. Vauvan maailma ei romahda, jos hän joskus kerkeää itkemään useamman minuutin ennen tarpeidensa tyydyttämistä. Tai jos vanhempi on joskus huonolla tuulella eikä jaksa vastata taaperon ylitsepursuavaan iloon yhtä kokonaisvaltaisella intensiteetillä.

Tärkeintä vauvalle on oppia jo varhaisessa vuorovaikutuksessaan, että hänen hätäänsä reagoidaan ja hymyyn vastataan, jos ei 100 prosenttisesti niin ainakin lähestulkoon aina, eikä kovin pitkällä viiveellä. Hän oppii, että myös vanhemmat näyttävät tunteitaan; iloitsevat hänen kanssaan, lohduttavat hänen surressaan ja suhtautuvat edes jotenkin johdonmukaisesti hänen kiukunpuuskiinsa.

Hyvän kiintymyssuhteen muodostamiseen ei siis tarvita ihmeellisiä taitoja ja omien tarpeidensa täydellistä hylkäämistä. On kuitenkin hyvä tiedostaa kuinka tärkeä osa lapsen kehitystä on saada ympäröivästä maailmasta tarpeeksi turvallinen ja ennakoitava kuva. Turvattoman tai kaoottisen maailmankuvan korjaaminen ei ole mahdotonta, mutta valitettavan usein nämä varhaiset vahingolliset kokemukset määrittävät kaltoinkohdellun ihmisen lapsuutta, aikuisuutta ja usein jopa omaa vanhemmuuttakin. Ja silloin oravanpyörä on valmis.

Kuten sanottua, aiheesta löytyy nykyään todella paljon tietoa. Tässä muutama linkki niille, jotka haluavat perehtyä kiintymyssuhdeteoriaan syvemmin:

Spaak. 2017. Kiintymyssuhteen merkitys lapsen psyykkisessä kehityksessä. Integroiva kirjallisuuskatsaus. Jyväskylän ammattikorkeakoulu. Opinnäytetyö. https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/134609/Spaak_Jenna.pdf?sequence=1

Sinkkonen. 2004. Kiintymyssuhdeteoria – tutkimus löydöksistä käytännön sovelluksiin. Duodecim-lehti. http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo94437.pdf


Myös Jari Sinkkosen 2003 toimittamassa Pesästä lentoon –teoksessa käsitellään kiintymyssuhdemalleja tarkemmin. Ei muutenkaan hassumpi teos selailla läpi, jos ylimääräistä aikaa jostain ihmeellisesti ilmaantuu.

Vastaan mielelläni itsekin kysymyksiinne parhaan tietoni mukaan, jos jokin asia jäi mietityttämään. :)