Miten äidin kiukku kesytetään?

Hyppy kotiäitiydestä työelämään - odotukset vs todellisuus

Lähes kolmen vuoden kotiäitiyteni katkesi pari viikkoa sitten työharjoitteluun. Vetäisin kaapin perällä pölyttyneet farkut jalkaan, pulloonsa paakkuuntunutta ripsaria naamaan, suukotin lapsia ja miestä, ja suuntasin autolle perheen jäädessä katselemaan vasta aamupiirrettyjä.

Sydäntä kouraisi ensimmäisinä aamuina. Tuntui, että tein jotain todella väärää. Olin ollut niin pitkään lasteni kanssa kotona, että se tuntui ainoalta oikealta olomuodolta. Ajattelin, että lapset tarvitsevat äitiään. Ja minä heitä. Ja ajatus siitä, että olisin heidän luonaan vain muutaman tunnin päivässä, tuntui lähes sietämättömältä.

Toki jännitin myös, miten mies pärjäisi lasten kanssa yksinään. Tuntuu kamalalta edes sanoa niin, koska hän jos kuka on viimeisten vuosien aikana näyttänyt kuinka paljon lasten kanssa vietetty aika voi isälle merkitä. Mutta tosiasia on, että lasten hoitaminen joka päivä 8-9 tuntia on eri asia kuin lasten hoitaminen silloin, kun toisella on menoa (ja viimeisen vuoden aikana menot ovat sattuneesta syystä olleet aika minimissä). 


Kaikista peloista, ikävästä ja jännityksestä huolimatta uskoin silti sisimmässäni, että tämä on hyvä juttu. Olen tykännyt kotona olemisesta ja ollut todella kiitollinen että se on ylipäätään ollut mahdollista, mutta viimeisen puolen vuoden aikana päivät ovat kieltämättä tuntuneet muuttuvan murmelin elämäksi. Vielä kun korona tuli ja vei kaikki leikkitreffikontaktit, olen yhä useammin huomannut haaveilevani jostain aivan muusta kuin legoista, kakkavaipoista, jälkien siivoamisesta ja pukemistaisteluista.



Nyt uuden elämämme harjoittelujaksoa on takana kaksi viikkoa, ja voin rehellisesti sanoa, että olemme aika varmasti kaikki tällä hetkellä onnellisempia kuin muutama viikko sitten. 


Lapset selvästi nauttivat isän kanssa vietetystä ajasta, ja mies on osoittanut kaikki hölmöt pelkoni ja ennakkoluuloni täysin vääriksi. Vaikuttaisi siltä, että hän on parempi lastenhoitaja kuin itse olen koskaan ollut. Ja mikä parasta, jaksan itsekin panostaa lasten kanssa vietettyyn aikaan aivan eri tavalla, kun sitä ei ole tarjolla kahtatoista tuntia joka päivä.



Toki aikaa saisi olla vähän nykyistä enemmän. Ja voi olla, että uutuudenviehätys tästäkin järjestelystä katoaa ajan myötä. Mutta tällä hetkellä kaikki on aika hienolla tolalla. Enkä olisi koskaan voinut kuvitella sanovani, että tuntuu oikeasti todella hyvältä päästää irti siitä kontrollista, jota on vuosikaudet itsellään leukalihakset krampissa pidellyt.


Tämä kokeilu päättyy kahden viikon kuluttua, ja palaamme vielä hetkeksi entiseen elämäämme, puolittaisine opiskeluineen, osittaisine työaikoineen ja yhteisvastuullisen kotiäitiyden ja -isyyden työnjakoineen. Ja sekin tuntuu aika kivalta. 🤍


Kommentit