Kun kolme sukupolvea saman katon alle muutti

Saimme viime perjantaina vihdoin avaimet uuteen asuntoomme. Tarkoitus olisi, että laitamme paikkoja vähitellen järjestykseen, ja muutamme lasten kanssa mahdollisimman valmiiseen kotiin kuun lopulla. 

Tämä on mahdollista sen vuoksi, että asumme tällä hetkellä äitini asunnossa, jossa olemme majailleet joulusta asti. Tämä oli järjestely, johon päädyimme saatuamme edellisen omistunasuntomme myytyä ennen kuin uutta asuntoa oli edes näköpiirissä. Siihen liittyi muutamia riskejä ja stressitekijöitä, vaikka ajatus väliaikaisasunnosta ilman korkeita vuokrahintoja olikin iso plussa. 

Nyt yhteiseloa kolmen sukupolven asunnossa on takana kolme kuukautta, ja osa peloista on käynyt toteen. 

Ensimmäiset kaksi viikkoa yhteisasumista oman äitini, lasteni mummin kanssa meni totutellesssa. Oli joulua ja uutta vuotta, ja mieskin lomaili. Saimme yllätykseksemme kaikki tarpeelliset tavaramme mahtumaan äitini tavarapaljouden sekaan, ja taaperolle raivattiin jopa oma huone mummolasta. Olemme ennenkin olleet äitini luona evakossa milloin remontteja, milloin hellettä paossa, joten ensimmäiset viikot eivät tuntuneet kovinkaan erilaisilta niihin verrattuna.

Mutta sitten iski arki. Seuraavat kaksi viikkoa olivat hampaiden kiristelyä ja puhumatonta ärsytystä, tiuskaisuja siellä täällä. Itsestä tuntui, että asettuminen omaan lapsuudenkotiin omien lasten kanssa, oman äidin jatkuvan läsnäolon alle, oli lähestulkoon ylivoimaista. Tietämättäni se tuntui siltä myös omasta äidistäni, ja kun asioita ei sanottu ääneen, kulminoitui kaikki tämä kipuilu kuukauden yhteiselon jälkeen konfliktiksi, jollaista en ole koskaan äitini kanssa kokenut. 

Sen enempää tämän konfliktin sisältöön menemättä, olivat nuo pari päivää lähestulkoon elämäni ahdistavimpia. Vuosikausien (oikeastaan vuosikymmenten) ääneen sanomattomien ajatusten, pettymysten ja väärinymmärrysten purkautuessa tuntui, että tästä olisi mahdoton enää jatkaa eteenpäin. 

Mutta kun sitten lopulta istuimme alas ja puhuimme täysin rehellisesti ensimmäistä kertaa noin kahteenkymmeneen vuoteen, saimme vähän avattua tekemäämme umpisolmua. Pystyimme ymmärtämään toisiamme, pyysimme anteeksi, ja lupasimme vielä yrittää. 

Ja nyt, kaksi kuukautta tuon välienselvittelyn jälkeen voin todeta, että tämä yhteiselo on antanut hurjan paljon. Olen lämpimämmissä väleissä äitini kanssa kuin koskaan ennen, lapseni ovat päässeet muodostamaan todella läheisen suhteen mummiinsa, ja olemme kaikki saaneet arvokkaan kokemuksen siitä, millaista kolmen sukupolven yhteiselo voi pahimmillaan ja parhaimmillaan olla.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö laskisi jo minuutteja siihen, kun pääsemme muuttamaan uuteen kotiimme oman perheeni kanssa. Siihen, että pääsen viettämään puolisoni kanssa kahdenkeskistä aikaa lasten mentyä nukkumaan. Ja erityisesti siihen, että omat rutiinimme ja käytäntömme pääsevät taas palaamaan omiin uomiinsa (mikä puolestaan rauhoittaa ja jäsentää taaperon olemista hurjasti). Ja mikä parasta, saan ympärilleni vain omat, itse valitsemani tavarat!

Mutta samaan aikaan olo on todella haikea. Päivittäisestä elämästämme poistuu yksi aikuinen, keskustelukaveri, lisäkäsipari ja ylimääräinen syli lapsille. Joudumme opettelemaan uudestaan sitä elämää, jossa joku ei koko ajan pysty olemaan vain lapsia varten, ruoanlaitto on kokonaan omalla vastuulla, ja omalta kauppareissulta unohtunut maitolitrakin pitää hakea ihan itse.

Mutta uskon, että tämä muutos tulee olemaan enimmäkseen positiivinen. Itsestäni ei olisi pysyvästi asumaan kolmen sukupolven talossa. Ainakaan ilman säännöllisiä hengähdystaukoja, ja tarkkaan määritettyjä reviirejä. Mutta tekemäämme ratkaisua väliaikaisasumisestamme en kadu pätkääkään, sillä tämä kolme kuukautta on ehdottomasti antanut todella paljon enemmän kuin ottanut. 🤍

Ja lopuksi haluan kiittää puolisoani, joka omalla kärsivällisyydellään, epäitsekkyydellään, lämmöllään ja rauhallisuudellaan auttoi meidät tämän kokemuksen läpi. Puhumattakaan siitä, että hän on varmasti yksi harvoista miehistä maan päällä, joka ilman minkäänlaisia vastalauseita muuttaa asumaan anopin luokse. 😄❤️