Kun äiti on ihan tyhmä

Ajattelin aiemmin, että saan nauttia ensimmäiset 12 vuotta äitiydestä olemalla lasteni silmissä pelkästään se ihana, lempeä, rakkaudella rajoja asettava ja kärsivällisyydellään kunniamerkkejä keräävä yli-ihminen. 

Mutta pian huomasin, että käytännössä olen tuota kaikkea noin 2 prosenttia ajasta. Suurinta osaa äitiyttäni tuntuu leimaavan loputon vääntäminen erilaisista asioista, pyyntöjen toistaminen kärsivällisesti siihen pisteeseen asti, että kärsivällisyys muuttuu höyrypäiseksi huutamiseksi, ja itsensä tunteminen maailman turhimmaksi murmeliksi siivotessani lasten jälkiä noin 15 kertaa päivässä.

Kiitoksena ei näy kunniamerkkejä, palvovia katseita eikä ihastuneita huokauksia. Vaan enimmäkseen kiukuttelua, karkailua ja isi on kivempi -huomioita. Ja mainitsinko, että äitiyttä on takana 12 vuoden sijaan 2 vuotta ja 8 kuukautta?

On välillä raskasta olla se ihminen, joka keskeyttää hauskanpidon, kun pitää siirtyä syömään, nukkumaan tai johonkin muuhun tylsempään tekemiseen. Se, joka pukee vaatteet vastentahtoiselle taaperolle, käskee pitämään jalat pois ruokapöydältä ja vetää rajan liialliselle kikkailulle ja määrittely-yrityksille. 

Tiedän, että olen itse ajanut itseni tähän rooliin. Olen perheessämme se, joka haluaa asioiden menevän tietyllä tavalla. Se, joka pahoittaa mielensä, kun lapset eivät syö kotitekoista ruokaa, jonka olen lopen väsyneenäkin yrittänyt pyöräyttää edes joka toinen päivä. Ja se, joka otsasuoni tykyttäen yrittää tehdä kaiken aina oikein.

Lapsillani on maailman ihanin ja lempein isä, joka tukee parhaansa mukaan kaikkia höperöitäkin periaatteitani. Mutta silti tuntuu, että suurimman osan kodin kamppailuista hoidan yksin.

Tiedän myös, että kiukun vastaanottaminen kuuluu äidin toimenkuvaan. Ja että se osoittaa luottamusta lapselta. Mutta silti. Kuinka ihanaa olisi välillä vain päästää irti kaikista naruista. Antaa likaisten vaatteiden ja astioiden kerääntyä kasoihinsa, syödä eineslihapullia kylmänä suoraan paketista ja olla käymättä yhtäkään neuvottelua nukkumaanmenosta, pöytään tulemisesta, hampaiden pesusta tai pukemisesta. 

Ongelma vaan on siinä, että oikeasti en halua tehdä niin. En nauttisi siitä tilanteesta yhtään enempää kuin tästäkään. Joten ilmeisesti on hyväksyttävä se, että äitinä tulen ottamaan niskaani kokooni nähden aikamoisen lastin sitä itseään. Ja voin vain toivoa, että jonain päivänä mietin menneitä vuosia ja totean, että kyllä ne kaikki väännöt, taistelut, rimpuilut ja kipuilut olivat tämän arvoisia. 

Kaiken varalta selvennän vielä, että rakastan lapsiani, miestäni, koiraani ja elämääni. Erityisesti äitiyttä. Ja saan halauksia, kauniita sanoja ja kiitosta niin mieheltä, taaperolta kuin vauvaltakin. Myös koiralta. Mutta joskus äitiäkin saa väsyttää, ketuttaa ja ahdistaa. Piste.