Syntymäjulisteet pienokaisista

Kotiäidin identiteetin tiukka ote

Perheessämme alkoi tällä viikolla uusi arki. Lähes kolmen vuoden täysipäiväisen kotiäitiyden jälkeen aloitin täydennysopinnot terveydenhoitajaksi. Ja mies vähensi työtuntinsa 60 %:iin, jotta tämä paletti jotenkin mahdollistuisi lasten jatkaessa edelleen kotihoidossa. 


Odotin tätä muutosta todella innolla. Vaikka kotona oleminen on antanut (ja ottanut) paljon, enkä vieläkään ole henkisesti valmis palaamaan täysipainoisesti työelämään, tuntuu mahtavalta saada päiviin jotain muutakin sisältöä kuin pissat, kakat ja loputon lasten viihdyttäminen. 

Mutta kuten muutokset aina, tämäkin näyttää vaativan veronsa. Osa-aikaista opiskelua on nyt takana kaksi päivää, ja olen väsyneempi kuin kertaakaan koko viimeisen kolmen vuoden aikana (jos esikoisen ensimmäistä puolivuotista ei lasketa). Tuntuu kuin olisi heräilemässä vuosikymmenten syväjäädytyksestä (Austin Powers-fanit ehkä löytävät sopivan mielikuvan tähän) ja kaikki uusi informaatio talloisi väkivaltaisesti ne viimeiset aivosolut, jotka olen saanut säästeltyä.



Samaan aikaan esikoinen reagoi äidin yhtäkkiseen takavasemmalle vetäytymiseen niin hienosti kuin vain taapero osaa: kiukuttelemalla, huutamalla ja vetämällä herneen nenään joka viides minuutti. Ja mainitsinko, että suoritan opiskeluitani tietysti etänä, väliaikaisen asumuksemme jo valmiiksi ahtaissa tiloissa. Siinä on liikaa haastetta jopa uusille hienoille vastamelukuulokkeille.


Suurin haaste tässä kaikessa on kuitenkin kulminoitunut oman pääni sisäiseksi kamppailuksi. En osannut yhtään odottaa, kuinka vaikeaa olisi hypätä täysipäiväisen kotiäidin roolista osapäiväiseksi opiskelijaksi. Kuinka tuntisin jatkuvaa huonoa omatuntoa niistä minuuteista, jotka vietän suljetun oven takana lasteni jatkaessa elämäänsä sen toisella puolella. Ja kuinka hankalaa olisi olla ryntäämättä selvittämään ja auttamaan jokaista itkua, huutoa ja hankaluutta. Kuinka tuntisin itseni täysin itsekeskeiseksi äidiksi, jättäessäni lapseni OMIEN hommieni vuoksi.



Tiedän, että suurin osa ajatuksistani on täysin naurettavia. Ja jotkut niistä varmasti selittyvät sillä, että suoritan opintojani kotoa käsin, vain muutaman metrin päässä jälkikasvustani. Mutta todellisia ne ovat joka tapauksessa. Ja voin vain toivoa, että kaikki me asianosaiset totumme tähän muutokseen, ennemmin tai myöhemmin.

Kommentit