Kuinka kesyttää hirviöpelko?

Minä en ainakaan... - Äitiyden karu todellisuus

Joskus sitä katseli äitejä ja lapsia, ja mietti, että miksi nuo tekevät noin. Miksi tuo äiti ei pidä lapselleen kuria? Tai miksi se huutaa lapselleen? Miksi tuo lapsi ei pysy paikallaan ja ole kiltisti vaikka on vieraita kylässä? Miksei tuolle ole opetettu, että kaupassa ei saa juosta, huutaa tai mankua ärsyttävästi joka ikistä turhaa tavaraa?

Sanomattakin selvää, että noihin aikoihin en itse ollut äiti. Olin autuaan tietämätön kaikesta siitä, mitä kulisseissa tapahtui, sillä näin vain pintaraapaisun siitä elämästä, jonka lapset tuovat mukanaan. Ja vaikka hyvillä ystävillänikin oli jo lapsia, en oikeastaan tiennyt tästä maailmasta mitään. En osannut kysyä, enkä suoraan sanottuna luultavasti ollut tarpeeksi kiinnostunut tietämään, mitä lasten kanssa eläminen oikeasti oli. Siispä tein hölmöjä johtopäätöksiä täysin vaillinaisilla tiedoillani.



Kun sitten itse tulin äidiksi, kaivoin tietysti kaiken mahdollisen tiedon, jotta välttäisin ne sudenkuopat, joihin olin äidin toisensa jälkeen nähnyt kompastuvan. Mutta niinhän siinä kävi, että ne samat kuopat ilmestyivät omallekin kohdalle kaikesta valmistautumisesta huolimatta niin salakavalasti, että nenälleen lennettiin komeasti.


Nyt, kun äitiyttä on takana 2,5 vuotta, ja olen kuopuksen syntymän myötä päässyt jo toista kertaa kohtaamaan samoja kuoppia, ajattelin kertoa teille, mitkä ovat olleet oman polkuni suurimmat montut. 



Otetaan ensimmäiseksi lempeän äidin myytti. Uskoin ihan tosissani, että tulisin omien lasteni kanssa olemaan yhtä pitkäpinnainen, ymmärtävä, rauhallinen ja lempeä, kuin mitä olen työelämässä lastenpsykiatrialla tottunut olemaan. Ajattelin, että hengittämällä syvään selviäisin tilanteesta kuin tilanteesta, olinhan tottunut vastaanottamaan alakouluikäisten uhmaa, ylitsevuotavia kiukuntunteita ja pahaa oloa vuosikaudet hermostumatta. Ja kun kyseessä olisi oma lapsi, en tietenkään hermostuisi senkään vertaa, sillä rakastaisin häntä niin kovasti.


Aika nurinkurista, mutta juttuhan näyttää olevan juuri niin, että mitä rakkaampi ihminen, sitä raivoisampia tunteita hän herättää. Kahden ja puolen vuoden kotonaolon jälkeen en pidä itseäni enää tippaakaan kärsivällisenä tai rauhallisena ihmisenä. Olen sekunnissa nollasta sataan kiihtyvä hermokimppu, jonka tunneskaala heiluu vielä lujempaa kuin niiden lasten, joita ennen työkseni hoidin. Enkä todellakaan osaa aina asettua lapseni asemaan ja miettiä rationaalisesti, kuinka hän ei voi kiukulleen mitään. Tai kuinka minun aikuisena pitäisi voida.



Toinen iso huijaus on johdonmukainen vanhemmuus. Osaan kyllä muodostaa lapsilleni hienot oppikirjamaiset rajat, ja perustella ne niin itselleni kuin lapsillekin. Mutta kun tulee tilanne, jossa kaikki ovat nälkäisiä, väsyneitä tai muuten vain kuormittuneita, alkavat nuo selkeät rajat muuttaa hyvin nopeasti muotoaan. 


Kun taapero juoksee ympäri asuntoa jahdaten koiraa, piilottaen vauvan leluja tai sotkien ihan vain sotkemisen ilosta, ja yrität omassa nälkäkiukussasi saada kolmen ihmisen ruoka-annokset syöntikuntoon, unohtuvat kaikki kasvatusoppaiden hyvät neuvot johdonmukaisuudesta. Ja lempeydestä. Vaihtoehtoina on yleensä päivästä riippuen äidin hermoromahdus (eli huutaminen pää punaisena), taaperon lahjominen telkkarilla tai kielletyillä tavaroilla, tai korvien ja silmien sulkeminen ympäröivältä maailmalta (eli taaperopyörremyrskyn tuhojen siivoaminen sitten joskus). Mikään näistä ei kuulunut järkevän äitiyden suunnitelmaani, jonka päässäni ennen äidiksi tuloa muodostin.



Kolmanneksi haluan vielä mainita sen osa-alueen, joka tuntuu saavan osakseen eniten arvostelua ja silmien pyörittelyä (johon itsekin vielä kolmisen vuotta sitten syyllistyin). Vauvan hoito. Kuinka äärettömän monella tavalla sen voikaan tehdä VÄÄRIN. Vauva kun on käytännössä vain viiden kilon punnus, joka nukkuu, syö, kakkaa ja vähän itkee. Mutta asiahan on niin, että tuo punnus täyttää syntyessään koko elämän. Kun tehtävänä on 24 tuntia vuorokaudessa huolehtia pienen avuttoman ihmisen hyvinvoinnista (ja omasta hengissä pysymisestä, eli lähinnä unesta), on luultavasti valmis tekemään lähestulkoon mitä vain selviytyäkseen. Tähän lukeutuvat muun muassa mitä erikoisemmat nukuttamiskeinot jokapäiväisistä tuntikausien vaunulenkeistä jumppapallo-vesihanayhdistelmiin ja ninjahiippailuihin. Lisäksi harhaluulo siitä, että vauvan kanssa on niin helppo liikkua kun ”se vain tulee mukana”, särkyy viimeistään siinä vaiheessa, kun tajuaa, että kärsii yhtien lounastreffien vuoksi koko loppupäivän yliväsyneen ja kiukkuisen iilimadon seurasta. 


Painotan siis samaa, mitä usein ennenkin: Yritetään olla lempeitä ja ymmärtäväisiä toisiamme kohtaan. Ehkä opimme sitä kautta osoittamaan samaa hyväksyntää  myös itsellemme. 🤍



Kommentit

  1. Kiitos tekstistä! Helpottaa tuskaa, kun itse juuri mietin miten olen aivan eri äiti kuin luulin olevani. Lähes kaikki menee erilailla, kuin kuvittelin.
    En kyllä pois vaihtaisi silti, mutta kasvaa tässä saa itse kokoajan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla että tekstistä oli apua!🤍 Uskon että jokainen äiti on jollain tasolla vähän kauhuissaan, kun omat ihanteet rakoilevat raskaassa lapsiarjessa! Mutta muista että oot just tollasena, parhaasi yrittävänä, täydellinen äiti lapsillesi.🥰

      Poista

Lähetä kommentti