Onko muistoja ilman valokuvia

Tämä viikko ei alkanut kovin vahvasti. Päätä särki, takana oli hurjat neljän tunnin yöunet, asuntonäyttö stressasi ja mies oli lähtenyt suoraan sunnuntain pitkän iltavuoron jälkeen aamuvuoroon. Ja tietysti taapero aisti äidin viulunkireän pinnan, ja käyttäytyi juuri niin kuin taaperot silloin käyttäytyvät; todella ärsyttävästi. 

Päivästä kuitenkin selvittiin, ja alkuillasta edessä oli enää lyhyt kauppareissu koko perheen voimin ennen lasten nukkumaanmenoa ja omaa hengähdyshetkeä. Mutta kuinkas sitten kävikään.

Instassa tiliäni seuraavat saattoivat storysta bongata maanantaipäiväni huipentuman. Mutta lyhyesti tiivistettynä, puhelimeni koki väkivaltaisen kuoleman rusentumalla auton katon ja takaluukun väliseen rakoon, takaluukun sulkeutuessa kuin hidastetussa filmissä (hemmetin uusi tekniikka ja hienot automaattiohjasteiset takaluukut) silmieni edessä. Onneksi en sentään paniikissa tunkenut sormiakin samaan rakoon, vaikka lähellä oli sekin.

Puhelimen hajoaminen otti luonnollisesti päähän aika kovasti. Takaluukun hampaisiin jäivät kaikki kalenterimerkinnät, muistiinpanot, puoliksi tehdyt blogitekstit ja monet muut tiedot, jotka fiksuna tyttönä olin tallentanut ainoastaan puhelimen muistioihin. Ja rahanmenoahan se uuden puhelimen hankkiminen tietysti myös tiesi. 

Mutta se, mikä sai kaiken tuntumaan täysin ylivoimaisen kamalalta, oli valokuvien menetys. Siirrän valokuvia säännöllisesti läppärille ja ulkoiselle kovalevylle, mutta erinäisten kiireiden vuoksi puhelimesta oli siirtämättä viimeisen 1,5 kuukauden kuvat. Koko illan velloin todella ahdistuneissa tunnelmissa, miettiessäni kuinka menetin kaikki muistot kesälomastamme, ja mikä pahinta, 1,5 kuukautta kuopuksemme elämästä. 

Vauvat kasvavat niin nopeasti, että tuo aika, joka ei esimerkiksi 2-vuotiaan esikoisen kohdalla tunnu niin merkittävältä, tuntui vauvan kohdalla suunnilleen siltä kuin joku olisi riistänyt minulta ison palan vauvavuodesta. Miten ikinä muistaisin miltä tyttö näytti ja mitä osasi nelikuisena, jos siltä ajalta ei olisi valokuvia? Miten muistaisin, mitä teimme koronakesän kesälomalla, mitä taapero silloin leikki, ja missä kaikkialla kävimme, jos en voisi kuvista sitä tarkistaa?

Pahin järkytykseni meni illan aikana ohi, ja aloin jo totutella ajatukseen, että en niitä kuvia ikinä enää näkisi. Mutta kun seuraavana päivänä kävin ostamassa uuden puhelimen, selvisi, että kuvat olivat ihmeen kaupalla tallentuneet jonnekin pilviin, josta ne ilmestyivät uuden puhelimeni muistiin (kiitos Apple ja automaattiset tallennukset joista en ole ennen tajunnut tai välittänyt yhtään). Ja taas itketti, onneksi tällä kertaa ilosta. 

Tällä tarinalla oli siis onnellinen loppu, mutta se sai miettimään, kuinka voimakkaasti olemme nykyään sidoksissa puhelimiimme, ja erityisesti niihin tuhansiin kuviin, joita ne kantavat mukanaan. Tuntuu, että jokainen tapahtuma, iloinen hetki ja kaunis ruoka-annos täytyy kuvata. Ihan kuin ne eivät muuten olisi olemassa. 

Tietysti kuvat ovat aina olleet merkityksellisiä, ja ne herättävät ihmisen muistot eri tavalla kuin mikään muu. Mutta onko elämän kuvallistaminen mennyt jo liian pitkälle? Osaammeko enää elää muuten kuin kameran linssin läpi? 

Toivoisin, että tulen muistamaan lapsieni elämästä ne tärkeät jutut, parhaat reissut ja ihanimmat hetket lopun elämääni, vain sulkemalla silmäni. Että merkityksellisimmät asiat tallentuvat omaan kuvafilmiini, ilman puhelimia ja pilvipalveluita.

Mutta silti aion jatkaa myös valokuvaamista. Yrittää tallentaa niitä pieniä suloisia hetkiä, joita ei ehkä muuten muistaisi. Sillä onko mitään ihanampaa, kuin katsella lapsensa kasvamista vuosien aikana otetuista kuvista, ja muistella mitä kaikkea niiden kuvien taakse kätkeytyikään. 🤍