Se hetki kun luulin menettäneeni kaiken

Instagramin puolella kerroin eilen, kuinka ihana viikonloppu oli päättyä karmeimmalla kuviteltavissa olevalla tavalla. Asia jäi pyörimään mieleeni niin voimakkaasti, että oli pakko purkaa se vielä tänne blogin puolelle. Jos tämän jälkeen voisi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

Olimme palaamassa siskoni kaksosvauvojen ristiäisistä. Mieheni oli lähtenyt ajamaan kotiin lasten kanssa, ja itse seurasin perässä toisella autolla autettuani vielä loppusiivoiluissa. Olin väsynyt juhlista, ja odotin kovasti, että saisimme lapset nukkumaan ja pääsisin käpertymään hetkeksi miehen kainaloon sohvalle. 

Kotipihaan saapuessani autopaikkamme ammotti tyhjyyttään. Tiesin, että miehen oli tarkoitus ajaa suoraan kotiin. Hän ei poikkeaisi väsyneiden ja nälkäisten lasten kanssa mihinkään. Ja olin lähtenyt niin paljon heidän jälkeensä, etten mitenkään olisi voinut ajaa heitä nopeammin, vaikka he olisivat tehneet pikaisen pysähdyksen.

Soitin miehen puhelimeen, joka ilmoitti heti, että numeroon ei saada yhteyttä. Siitä hetkestä alkoivat tähänastisen elämäni kamalimmat minuutit. Tarkalleen 22 sellaista. 

En muista tuon parikymmentäminuuttisen jakson tapahtumia kunnolla. Tuntuu kuin olisin toiminut automaattiohjauksella. Tapahtuman jälkeen kävi muunmuuassa ilmi, että olin kotipihassa laittanut siskoni juhlista saamani kakkurasian auton katolle, josta se oli tipahtanut monen sadan metrin päähän, lähdettyäni etsimään kadonnutta autoa. Muistan, että selasin puhelimesta onnettomuusilmoituksia, soitin hysteerisen puhelun äidilleni, ja lähdin lopulta ajelemaan päättömästi lähiteitä etsien tutunnäköistä autoa rytyssä tienpintareella, kyydissään koko elämäni.

Muistan todella elävästi ne tunteet ja ajatukset, jotka päässäni vilisivät tuona aikana. Muistan kuinka meinasin oksentaa autopaikkamme vieressä olevaan puskaan. Kuinka minut valtasi täysin epätodellinen olo. Olin yhtenä minuuttina kylmän rauhallinen, toisena itkin hysteerisesti puristaen autonrattia. 

Muistan toistaneeni päässäni viimeistä lausetta, jonka sanoin miehelleni: Aja varovasti ja rauhallisesti. En edes tiedä miksi sanoin niin, koska tiedän miehen olevan aina varovainen ja rauhallinen. Ajattelin, että se oli enne. Enne onnettomuudesta. Enne elämäni murskautumisesta. 

Mietin myös, että en antanut miehelleni suukkoa. Sanoin vain pikaisesti heippa, rientäessäni takaisin juhlapaikalle. Ja lapsetkin hyvästelin liian nopeasti. Miksen halannut heitä kunnolla? Rutistanut kuin viimeistä kertaa. Miksi päästin heidät lähtemään?

Oudointa on, että luullessani menettäneeni perheeni, tärkeimmän asian elämässäni, en miettinyt paljoakaan sitä, miten selviäisin siitä. Sen sijaan mietin, mitä kaikkea lapsiltani jäisi kokematta, jos he eivät koskaan palaisi kotiin tuolta matkalta. Kuinka esikoisemme ei enää leikkisi pikkuautoillaan tai ryhmä hau -hahmoillaan. Olisiko hänellä edelleen kädessään se pieni muovinen kauhakuormaaja, jonka hän haluaa aina automatkalle mukaan? Puristaisiko tyttäreni harsoaan pienissä nyrkissään, vai olisiko hänen otteensa kerrankin irronnut?

Mietin kuinka väärin oli, että tyttäreni ei saisi elää elämäänsä viittä kuukautta kauempaa. Olin koko päivän mielessäni ihastellut, kuinka suloinen, iloinen ja valloittava tyttö hänestä oli jo nyt muotoutunut, ja kuinka ihanaa olisi seurata hänen kasvuaan vähän isommaksi tytöksi. Tuntui täysin epäreilulta, että niin elämäniloiselta ihmiseltä riistettäisiin elämä ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan.

Erikoista oli sekin, että kun sitten sain puhelun mieheltäni ajaessani autolla päättömästi edestakaisin, menin vielä pahemmin pois tolaltani kuin olin siihen mennessä ollut. Itkin lohduttomasti kotiinpaluumatkan, ja koko loppuillan kyyneleet yrittivät sinnikkäästi pyrkiä ulos, monesti siinä onnistuenkin. Vaikka kaikki oli hyvin! 

Huomasin myös ajattelevani asioita edelleen sen mukaan kuin olisin menettänyt perheeni. Söisinkö juhlista jäänyttä kakkua, jos perheeni olisi joutunut onnettomuuteen? Selaisinko Instagramia? Olisinko edes kotona, vai jossain teho-osaston autiolla, kalsealla odotuskäytävällä? Pystyisinkö enää ikinä osallistumaan muiden iloon, jos omalta elämältäni olisi viety pohja? Pystyisinkö edes palaamaan asuntoomme, joka oli täynnä lasteni leluja ja yhteistä elämää mieheni kanssa?

On outoa, kuinka syvän haavan tämänkaltainen kokemus jättää. Oma haavani on vielä avoin, vaikka se ei oikeastaan ollut edes todellinen. Olen kuin lisko, joka pudottaa häntänsä pelästyessään. Nyt olen hännätön, mutta pian se kasvaa takaisin. Ja haavani umpeutuvat. Koska kyse oli vain pelästymisestä.

Mutta en voi edes kuvitella sitä tuskaa, sitä haavojen syvyyttä, joka olisi pelkoni toteutumisesta seurannut. Voi olla, että haavat olisivat olleet liian suuria. Ne olisivat tuhonneet kantajansa, ennen kuin olisivat päässeet umpeutumaan.

Haluaisin unohtaa sen hyytävän toivottomuuden, jota eilen tunsin. Mutta toisaalta haluan vaalia sen muistoa, sillä uskon sen antavan voimaa tulevissa vastoinkäymisissä, vauvan valvottaessa tai taaperon kiukutellessa. Kuinka pieniä ne murheet ovatkaan verrattuna siihen, mitä voisivat olla.

Toivon, ettei kukaan koskaan joutuisi vastaavaan tilanteeseen. Ei edes sellaiseen, joka päättyy hyvin, niin kuin oma tilanteeni päättyi. Tiedän, että se ei ole mahdollista. Kauheita asioita tapahtuu, eikä niille usein voi mitään. Mutta aina voi toivoa. Ja toivon sitä koko sydämestäni.