Keskivertoäiti

Katselin vähän aikaa sitten Areenasta tanskalaista dokumenttisarjaa stressaantuneista äideistä. Neljässä jaksossa käsiteltiin niitä ilmiöitä, jotka nykyaikana tekevät onnellisesta äitiydestä lähestulkoon mahdotonta. On paineita tehdä lapsia, mutta samalla täytyisi edetä uralla. Liian aikaista päivähoitoon viemistä paheksutaan, mutta kotonakaan ei saisi jumittaa. Ja sitten vielä some, joka tuo verkkokalvoillemme päivittäin satoja todisteita siitä, kuinka täydellisiä toiset äidit ovat. Ja kuinka epätäydellisiä itse olemme.

Dokumentista jäi erityisesti mieleen erään asiantuntijan pohdinta, jossa hän totesi suurimman osan äideistä olevan oikeasti keskivertoäitejä. Ja kuinka silti vertaamme itseämme aina niihin täydellisiin mielikuviin. Jos ymmärtäisimme täydellisen äitiyden olevan silkka mahdottomuus, olisimme luultavasti paljon onnellisempia. Itse ainakin olisin.

Siksi päätin kertoa teille, mikä tekee minusta keskivertoäidin. Ei huonon, ei täydellisen, vaan juurikin riittävän hyvän. 

Saatan ulospäin vaikuttaa kärsivälliseltä, lempeältä ja empaattiselta ihmiseltä (kuulemma). Yritän tietysti olla kaikkea tuota, mutta joskus (eli usein) oma väsymys, nälkä tai yleisketutus ottavat vallan. Silloin olen lyhytpinnainen, äreä ja itsekeskeinen. Saatan tiuskia taaperolle, laukoa tyhmiä uhkauksia ja olla kaikkea muuta kuin esimerkillinen äiti. 

Perheen sapuskat yritän tehdä itse, sillä se on halvempaa ja omasta mielestäni parempaa. Mutta taaperomme syö viikoittain myös einespullia ja pinaattilettuja (ja pitää niitä luultavasti parempina kuin äidin tekemä ruoka). Vauvalle teen soseet itse myöskin edellä mainituista syistä, mutta määrien kasvaessa tulen varmasti turvautumaan myös purkkeihin. Enkä raski aina ostaa luomua.

Joskus myös ärsyynnyn lapsiini, ja tarvitsen heistä pientä hajurakoa. Välillä haaveilen pitkästä lomasta, jolloin saisin elää vain itseäni varten. Kuluneen puolivuotisen aikana on myös käynyt selväksi, että kotiäitiys ei ole itselleni kutsumus. Palan halusta päästä töihin (kun vain tietäisi mitä työtä haluaisi tehdä). Ja uskon töihinpaluun myötä olevani myös parempi äiti.

Parisuhdetta en jaksa aina hoitaa, ja liian usein tulen purkaneeksi mieheeni sen turhautumisen, jota lapset välillä saavat aikaiseksi. Yritän kuitenkin aina muistaa pyytää anteeksi, kun olen käyttäytynyt kuin kolmevuotias. 

Introvertin luonteeni vuoksi en ravaa lasten kanssa kerhoissa ja harrastuksissa, ellen saa mukaan tuttua äitiä, johon tukeutua pelottavassa ulkomaailmassa. Puistohengailu ei myöskään ole lempipuuhiani, mutta onneksi on takapiha, joka toistaiseksi tyydyttää taaperon ulkoleikkitarpeet (ja mies joka kyllä lähtee puistoilemaan aina kun ehtii).

Ja kaiken lisäksi lempihetki päivästäni on se, kun lapset ovat menneet nukkumaan ja saan pari tuntia omaa aikaa. Ikinä en luopuisi lapsistani, mutta jos tuo pieni oma hengähdysaikani vietäisiin pois, luulen, että lapset lopulta vietäisiin pois seinille hyppivän äidin luota.

Täydellisiä äitejä on olemassa suunnilleen yhtä monta kuin täydellisiä ihmisiä (en äkkiseltään keksi yhtäkään). Joten mitä jos olisimme suosiolla, avoimesti ja ylpeänä keskivertoäitejä, omine vahvuuksineen ja kipukohtineen?