Onko kahdessa lapsessa kaksinkertainen työ?

Isojen päätösten syksy

Kesä alkaa kääntyä kohti syksyä, vaikka kovasti yritän uskotella itselleni, että elokuun lämpö pitää todellisen arjen vielä kaukana. 




Monella ystävälläni uusi arki on jo alkanut lapsien aloittaessa päiväkotitaipaleensa ja vanhempien palaillessa töihin, osa kesäloman ja osa hoitovapaan jäljiltä. Itselläni arki jatkuu toistaiseksi vielä samanlaisena kuin viimeiset kaksi vuotta. Muutoksena tietysti se, että yhden lapsen sijaan hoidan kotona täysipäiväisesti taaperon lisäksi vauvaa. Se tarkoittaa käytännössä ainakin sitä, etten pysty esikoisen kanssa tekemään kaikkia niitä asioita, joita alkuvuodesta vielä teimme (kuten harrastukset, joihin ei voi vauvaa ottaa mukaan), ja sitä, etten pysty kuopuksen kanssa tekemään niitä asioita, joita esikoisen vauva-aikana teimme (kuten vauvakerhot ja seesteiset vauvatreffit ystävien kanssa). 


Lisäksi kulunut korona-kevät ja neljän seinän sisälle lukittautuminen vauvan ja taaperon kanssa on jättänyt vähemmän lämpimät muistot alkutaipaleestamme kahden lapsen perheenä. Ehkä siksi odotan syksyäkin hiukan kauhun sekaisissa tunnelmissa. Eikä ahdistusta vähennä sekään, että alkusyksystä pitäisi päättää, mitä aion elämälläni tehdä seuraavien vuosien, ehkä vuosikymmenienkin aikana. 


Lähdenkö tammikuussa opiskelemaan pitkään haaveissa ollutta terveydenhoitajan pätevyyttä, joka antaisi jo yhdessä vuodessa uusia työmahdollisuuksia, vai suuntaanko yliopistoon opiskelemaan tutkinnon kirjoittamisesta, joka on vielä pidemmän ajan haaveeni, mutta veisi useamman vuoden eikä silti varmuudella tarjoaisi työllistymistä alalle. Ja menevätkö lapset opiskeluideni ajaksi päiväkotiin tai perhepäivähoitoon, vai jääkö mieheni kotiin hoitamaan heitä (minkä hän kovasti haluaisi tehdä, mutta taloudellisesti se olisi aikamoinen suvanto). Vai unohdanko opiskelut, vietän kevään vielä lasten kanssa kotona ja palaan ensi syksynä työhöni sairaanhoitajana. Silloin mieskin pääsisi jäämään ainakin kuopuksen kanssa vähäksi aikaa kotiin.




Tuntuu lähes mahdottomalta tehdä päätöksiä, jotka koskevat oman elämäni lisäksi kahden lapsen elämää. Ja miehen. Olen aina ollut huono päättämään isoista asioista, ja paniikissa tulen usein tehneeksi valintoja väärin perustein. Mutta mikä tässä elämäntilanteessa on edes oikea peruste? Lasten paras? Omat haaveet ja kunnianhimo? Miehen haaveet? Taloudellinen tilanne? 


Kunpa voisin vain pausettaa elämän hetkeksi aikaa, ja miettiä rauhassa kaikki mahdolliset vaihtoehdot ja lopputulokset. Toisaalta luulen, etten tulisi yhtään sen viisaammaksi, vaikka kuluttaisin loppuelämäni vaihtoehtojen punnitsemiseen. Loppujen lopuksi ei kuitenkaan voi tietää, mitä elämässä tulee tapahtumaan, vaikka kaikki asiat olisivat paperilla täydellisessä järjestyksessä.


Jatkan siis tuskailujani vielä muutaman kuukauden, ja sen jälkeen on vain elettävä päätöstensä mukaisesti, tuli mitä tuli. Selvää on ainakin se, että urani kotiäitinä alkaa tulla päätökseensä, ja on vähitellen totuteltava siihen ajatukseen, että muutkin aikuiset ottavat vastuuta jälkikasvustani. Ja sehän hirvittää enemmän kuin mitkään koronat ja kotikaranteenit.




Tsemppiä kaikille muillekin syksyn tuuliin, olivat ne sitten uusia tai ennestään tuttuja!


Kommentit