Kirje 1 vuotiaalle tyttärelle

Kun vain isi kelpaa

Esikoiseni, poika jonka kanssa olen viettänyt noin 98% kaikesta hereilläoloajastani viimeisen kahden vuoden ajan, on ollut aina äidin poika. Mieheni on kyllä osallistunut lastenhoitoon ja erityisesti viihdyttämispuoleen niin paljon kuin keneltäkään työssä käyvältä ihmiseltä voi mitenkään vaatia. Ja sen on huomannut pojastamme. Hän on tuntunut nauttivan yhtä paljon isänsä kuin äitinsäkin seurasta. Molempien kanssa on muodostuneet ne omat jutut, omat vitsit ja omat lempileikit.

Mutta kun on ollut paha mieli, johonkin on tullut pipi tai syliä on muuten vain kaivattu, on äiti aina ollut ensimmäisenä pojan mielessä. Välillä se on kieltämättä ollut raskasta. Olla aina se, jonka luo tullaan ja jonka huomiota halutaan. Mutta enimmäkseen se on ollut ihanaa. 

Vuosi sitten 🤍

Jo odottaessani kuopustamme aloin vähitellen varautua siihen muutokseen, jonka uuden vauvan syntyminen luultavasti laittaisi liikkeelle. Sylini ei olisikaan enää aina vapaana poikaani varten. Ja tulisi iltoja, joina en pääsisi lukemaan iltasatua, koska toinen, vielä pienempi ihminen, tarvitsisi minua silloin enemmän. Tiesin, että asiat tulisivat muuttumaan. Että en ehkä olisi esikoiselle enää se horjumaton ykkönen. Ja pelkkä ajatus siitä suretti minua kovasti.



Vauvan synnyttyä yllätyin siitä, kuinka kaikki ei muuttunutkaan heti. Poika halusi edelleen äidin lukemaan iltasatua, puhaltamaan pipeihin ja katsomaan aamupiirrettyjä sohvalle. Useimmiten pystyin näitä asioita edelleen tekemäänkin. Mutta en aina. Ja kun viikkoja kului, huomasin elämämme vähitellen liukuvan siihen, että äiti oli vauvaa varten, ja isä taaperoa. Onneksi lapsillani on ihana isä, jonka syliin mahtuu kiipeämään tilanteessa kuin tilanteessa, ja joka kerta toisensa jälkeen jaksaa leikkiä taaperon kanssa samoja leikkejä. Katsellessani vastasyntynyt vauva rinnallani pojan ja isän yhdessäoloa, en voinut olla muuta kuin äärettömän kiitollinen. 

Mutta samalla kun isän ja pojan välit alkoivat lähentyä entisestään, huomasin itse ajautuvani kauemmas pojastani. En välttämättä enää tiennyt, mikä oli sen hetken mieluisin leikki. Tai mitä kirjaa, ja millä tavalla, hän halusi lukea. Ja niin koitti sekin päivä, kun poikani ilmoitti, että haluaa isin tekemään iltapesut. Ja lukemaan iltasadun. Ja katsomaan aamupiirrettyjä yhteisen peiton alle. 

Isin ja pojan jutut 🤍

Tiedän, että näin sen kuuluukin mennä. Ja että olen silti pojalle tärkeä. Ja on edelleen hetkiä, kun äidin syli on se paras paikka, eikä mikään muu kelpaa. Ja kun niitä hetkiä tulee, olen aina, salaa sisimmässäni, järjettömän  onnellinen. Sillä tiedän, että ne ajat, kun olimme ainoita toisillemme, ovat menneisyyttä. Ja on vain hyväksyttävä se tosiasia, että isi nyt vain on aika mahtava tyyppi.

Kommentit