Kirje 1 vuotiaalle tyttärelle

Pidänkö kuopuksestani enemmän kuin esikoisesta?

Olen tässä viime aikoina huomannut jyrkkää laskua ärsyyntymiskynnyksessäni. Syytin siitä ensin koronaa, sitten hellettä (ja välissä tietysti puolisoani). Toki näillä kaikilla (paitsi puolisolla) on varmasti ollut vaikutusta siihen, että  pinna tuntuu palavan entistäkin nopeammin ja pienetkin hankaluudet tuntuvat sillä hetkellä vuoren kokoisilta. Mutta nyt olen alkanut miettimään, onko syy kuitenkin jossain syvemmällä.

Hermostumiseni liittyvät lähestulkoon aina juuri 2 vuotta täyttäneeseen esikoispoikaani. Olen aiemminkin kirjoittanut, kuinka uhmaikä alkaa nostaa päätään, ja sen myötä monet ennen mukavat asiat ovat muuttuneet vähän vähemmän mukaviksi. Vanhempia ei ole enää niin kiva totella, ja oman pystyvyyden rajallisuus vavahtelee ytimissä saakka.



Ymmärrän kyllä, että aikalailla kaikki taaperon käytöksen rasittavuudet voidaan laittaa normaalin kehityksen piikkiin. Eikä hän edes käyttäydy pahimmalla mahdollisella tavalla. Mutta tästä tiedosta huolimatta huomaan, että omat empatia- ja ymmärryskykyni ovat todella rajallisia pojan kohdalla.

En kestä pojan kiukuttelua kahta minuuttia kauempaa, ja hermoni menevät totaalisesti viimeistään viidennen tunnin sisään tapahtuneen itkukohtauksen aikana. Ja kun hermostun, unohtuvat kaikki hyvin tietämäni kasvatusperiaatteet sen sileän tien, ja vajoan hetkessä taaperoni kaltaiseksi kiukuttelevaksi ja itseensä ottavaksi pikkulapseksi. Jälkeenpäin tietysti märehdin toimintani typeryydessä, ja uskottelen itselleni toimivani ensi kerralla fiksummin. Kunnes sitten tulee se seuraava kerta, ja taas nousee savu korvista.

Samaan aikaan kun huomaan olevani yhä useammin ärsyyntynyt esikoiseeni, tunnen vauvaani kohtaan yhä syvempää rakastumista. Hän on toki vielä pieni ja viaton, mutten voi olla ajattelematta, kuinka paljon helpompaa on olla hänelle se hyvä äiti. Esikoisen itkuinen vauva-aika on edelleen tuoreessa muistissa, kuten ovat ne turhautumisen, jopa syvän vihan ja pettymyksen hetket vauvavuoden ajalta. Esikoisenkin vauvavuoteen mahtui kyllä lukemattomia ihania hetkiä ja kokemuksia, mutta välillä tuntuu, että sietokykyni juuri tämän lapsen itkun kuunteluun on ylittynyt jo aikoja sitten. Kun taas ihanalta tyttövauvaltani kestän pienet vastaanpanemiset ilman mitään ongelmia. 




Voiko olla, että tulen aina olemaan huonompi äiti esikoispojalleni, hankalan alkumme vuoksi? Vai kestänkö hänen herkän luonteensa aiheuttamaa käytöstä niin huonosti sen vuoksi, että olen itse oikeastaan aika samanlainen? Näen pojassani niin paljon samoja piirteitä kuin itsessäni, että se on välillä jopa pelottavaa. Ja koska en osaa omia heikkouksiani korjata, kanavoinko turhautumiseni omaan lapseeni, joka täysin syyttömästi on joutunut perimään äitinsä herkkyyden.


Ja mikä pahinta, huolimatta siitä että rakastan molempia lapsiani suunnattomasti, tulenko aina pitämään enemmän tyttärestäni, ja kohtelemaan lapsiani eriarvoisesti? 

Kommentit

  1. Ihanan avointa pohdintaa! Viiden lapsen äitinä olen itse huomioinut samantyylisen seikan, mutta keskittynyt olemaan tasa-arvoinen omasta sen hetkisestä tunteesta huolimatta. Se tunne nimittäin tasaantuu, mutta samalla toisen lapsen "pikkulapsi-aikaa" ei enää saa takaisin. :) Minä olin ensimmäisellä ja toisella kertaa hyvin tiukka ja syyllistäväkin itseäni kohtaan, kolmannella kerralla kuitenkin välähti: Voisiko ärtyneisyydessä olla kyse siitä, kuinka vauvan synnyttyä edeltäjä näyttää jo niin paljon isommalta ja sitä isompaa "luontaisesti", liki alkukantaisesti alitajunnassaan sysää ns itsenäisemmäksi? Varmasti on perää myös omien heikkouksien näkemisessä omassa lapsessaan. Jokatapauksessa, väitän tilanteen olevan ohimenevä. Pystyisitkö joku hoitamaan välillä vauvaa siten, että saisit taaperon kanssa hetken aikaa kahden? Tutustu tuohon pieneen persoonaan niin syvästi, kuin suinkin ehdit, huomaat hänessä helpommin paljon muitakin ominaisuuksia kuin kyvyn ärsyttää sinut äärimmillesi. ;) Muista tehdä arjestasi sellaista, että sinä viihdyt siinä.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta tsemppiviestistä! :) Luulen että voi hyvinkin olla kyse myös tuosta alitajuntaisesta tarpeesta saada isompi lapsi itsenäistymään. Huomaan monesti ajattelevani taaperoa paljon vanhempana kuin hän oikeasti onkaan, ja ärsyyntyväni asioista, jotka ovat tosiaan täysin tyypillisiä hänen ikäiselleen. Näen kyllä esikoisessani hurjasti hyvää, rakastettavaa ja ihannoitavaa. Herkkyys tuo mukanaan ihania piirteitä, ja onneksi osaan myös nauttia niistä hetkistä kun nuo piirteet ovat esillä. ❤️

      Poista
    2. Hyvin kauniisti sanottu!❤️ Aurinkoa arkeenne!

      Poista

Lähetä kommentti