Kirje 1 vuotiaalle tyttärelle

Olisinko onnellisempi ilman lapsia

Juhannus on nyt vietetty, perinteisesti ihanien ystävien kanssa maalaismaisemissa. Sitä ennen vietimme muutaman päivän miehen puolen mummolassa Savossa.



Jännitin ensimmäistä reissuamme nelihenkisenä perheenä tapani mukaan aika paljon. Kauhukuvat olivat valmiiksi maalattuna, kun tiistaina starttasimme auton. Mies oli jälleen kerran saanut kokea, mitä on elämä herkän äidin ja taaperon kanssa (molemmat taantuivat pakkaustohinoissa noin puoleen omasta iästään). Vauva onneksi otti suhteellisen rennosti. 

Loppujen lopuksi kaikki meni paremmin kuin osasin edes toivoa. Ja kun ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen pääsi viettämään aikaa muualla kuin kotikulmilla, huomasi taas kuinka hyvää etäisyyden saaminen arkiympyröihin tekee. En pysty edes muistamaan, milloin olisin ollut niin rentoutunut kuin tämän viikon aikana. 

Toki lapset olivat lapsia myös 300 kilometrin päässä kotoa. Päivät kuluivat vauvaa nukuttaessa (tai lähinnä epäonnistuneissa yrityksissä) ja taaperoa viihdyttäessä. Ruoat piti saada pöytään yhtä usein kuin kotonakin, ja aamut alkoivat yhtä aikaisin, vaikka itse tulikin valvottua iltaisin yli kymmeneen. 




Välillä mielessä kävi ajatus, kuinka helppoa ja ihanaa olisi viettää mökkijuhannusta ilman lapsia. Muistelin kaiholla ystäväporukkamme mökkijuhannuksia ja kosteita iltoja (ja iltapäiviä). 

Mietin olisinko onnellisempi, jos en olisi hankkinutkaan lapsia. Kesät saisi viettää juuri niin kuin itse haluaa, aamulla saisi nukkua myöhään ja aamupalaa voisi nautiskella vaikka iltapäivään saakka. Helleiltoina voisi lähteä uimaan hiljaiselle rannalle (kun meluavat lapsiperheet olisivat sieltä poistuneet).

Olen kaiken tuon tehnyt, ja lapsettomista kesistä on kertynyt ihania muistoja. Mutta haluaisinko oikeasti elää vielä sitä aikaa? Luultavasti en. Kaikella on aikansa, ja kieltämättä parikymppisenä oli hurjan hauskaa, mutta valitettava tosiasia on, etten voi koko loppuelämääni olla parikymppinen. Ja olisi se aika rankkaakin (maksalle erityisesti). 

Vaikka lapset tuovat mukanaan loputtomasti vastuuta ja velvollisuutta, ja vaikka on hetkiä (keskimäärin viidestä kymmeneen päivässä) jolloin haluaisin mieluummin olla ihan itsekseni, en antaisi nykyistä elämääni mistään hinnasta pois. 




Se, että saan peitellä kaksi lastani nukkumaan joka ilta, viettää aamua katsellen piirrettyjä taapero kainalossa, ja jutella vauvalle, jonka varaukseton hymy sulattaa kaiken pahuuden maailmasta. Se tekee minut nyt onnellisemmaksi kuin mikään muu kuviteltavissa oleva asia. 

Kommentit