Kun lapset ärsyttävät

Useimmiten olen sitä mieltä, että lapseni ovat uskomattoman ihania, fiksuja ja suloisia. Aika helppojakin vielä. Useimmiten he todella ovatkin sitä. Mutta sitten on niitä hetkiä, joskus kokonaisia päiviä, jolloin tuijottelen kelloa laskien minuutteja siihen, että molemmat mukulat ovat nukkumassa ja saan vihdoin lysähtää sohvalle ihan itsekseni.

Yleensä nämä hetket ovat sellaisia, että toinen lapsista, välillä molemmat, käyttäytyvät äärimmäisen ärsyttävästi. Taapero saa liian monta itkukohtausta täysin järjettömistä syistä, tai hakee huomiota käyttäytymällä juuri sillä tavalla, jolla tietää saavan äidin kiristelemään hampaitaan. Vauva puolestaan kieltäytyy nukkumasta, haluaa rinnalle ja sitten hermostuu siinä, tai jatkaa kitisemistään kaikista äidin hienoista rauhoitteluyrityksistä huolimatta.

Noina hetkinä huomaan ajattelevani, että mitä pahaa olen tehnyt saadakseni tällaista kohtelua. Miksi nuo lapset tekevät tahallaan elämästäni hankalaa? Saatan tiuskaista taaperolle jotain todella hölmöä, ja kirota mielessäni kuinka olen taas saanut maailman hankalimman vauvan (vaikka en todellakaan ole).

Vaikea kuvan perusteella uskoa, että nämä kaksi voisivat ikinä olla ärsyttäviä. 

Kun ärsytyksen hetki menee ohi, ja lapset käyttäytyvät taas kuin pienet enkelit, tunnen tietysti itseni todella huonoksi äidiksi. Onko oikein ärsyyntyä omiin lapsiin, kun on heidät itse halunnut ja hankkinut, vaikka niin moni kärsii tahattomasta lapsettomuudesta? Onko oikein toivoa, että saisi välillä elää vain itseään varten ja tehdä niitä asioita, joista itse pitää?

Haluaisin ainakin uskoa, että vastaus molempiin kysymyksiin on täysin selvä. Ja haluaisin, että se olisi sitä itsellenikin.

Sillä kyllähän minä rakastan lapsiani, enemmän kuin elämää itseään. Ja tekisin heidän puolestaan mitä vain. Mutta valehtelisin, jos väittäisin erityisesti pitäväni taaperostani silloin kun hän kiukuttelee, tai vauvastani silloin kun hän elää jotakin niistä tuhannesta vauvavuoden se on vain vaihe -vaiheestaan.

Enkä odota heidänkään aina pitävän minusta. Osaan nimittäin olla aika ärsyttävä sille päälle sattuessani. Kaiken lisäksi nämä helteet tuntuvat tekevän niin minusta kuin lapsistanikin keskimääräistä ärsyttävämpiä. 😅

Loppuun vielä Alisa Martikaisen runo, joka pukee sanoiksi sen, mitä elämä pienten lasten kanssa on. Tämä runo tuo ainakin itselleni lohtua ja voimaa niinä päivinä, kun tuntuu, että kaikki menee nurinkurin.

Aamusta iltaan
eräinä kauniina vuosina
minä kiristelen kiukullasi hampaitani
kasvatan itkussasi harmaita hiuksiani
taistelen uhmasi kanssa yksinäistä kaksintaistelua.

Ja juuri sillä hetkellä 
kun uuvun taistelukentille
ja leijun lohduttomuuteen
- aina sillä hetkellä -
tähtisilmäsi tavoittavat minut 
pujotat hennon kätesi omaani

ja taas minä jaksan
ihan mitä tahansa
miten kauan tahansa 

taas jaksan rakastaa.