Kirje 1 vuotiaalle tyttärelle

Kotihoito vai päivähoito

Tässä viimeisten kuukausien aikana olemme esikoiseni, juuri kaksi vuotta täyttävän taaperopojan kanssa viettäneet enemmän aikaa keskenämme kuin koskaan ennen. Poika ei siis päivähoidossa ole vielä ollut, eikä vielä ainakaan tämän vuoden puolella ole menossakaan, kun olen itse joka tapauksessa vauvan kanssa kotona. 

Koronarajoitusten myötä elämämme ei sinänsä ole muuttunut kovinkaan paljoa. Minä ja poika, ja uutena lisänä vauva, olemme jatkaneet kotielämää ja mies on käynyt töissä, hoitoalalla kun on. Silti tuntuu, että korona on vienyt meidän arjestamme juuri ne asiat, jotka ovat tätä palettia pitäneet kasassa. Ystävien näkeminen, muskariharrastus, ruokakauppa- ja kirjastokäynnit sekä puistoilut ovat kaikki loistaneet poissaolollaan, ja jäljelle on jäänyt loputtomalta tuntuvat päivät kodin seinien ja pihan aitojen sisäpuolella. 

Junaradalla on viime aikoina leikitty niin paljon, että taaperokin kyllästyi siihen.

Toki kotiin sulkeutumiseen on vaikuttanut myös loppuraskauden ja sittemmin vastasyntyneen vauvan aiheuttama hankaluus liikkua esimerkiksi lähimetsiin samoilemaan. Pelkästään koronaa en siis voi syyttää. Vaikka mieli tekisi.

Tämä aika on joka tapauksessa pistänyt vakavasti miettimään, olisiko taaperon parempi olla päiväkodissa vai kotihoidossa. Tiedän, että argumentteja puolesta ja vastaan löytyy paljon, ja niin löytyy myös molempien puolien vannoutuneita kannattajia. 

Itse olen tähän asti kallistunut vahvasti kotihoidon puoleen, sillä ajatus pienestä herkästä pojastani isossa lapsiryhmässä ilman omaa aikuista on tuntunut suoraan sanottuna kamalalta. Miten lapsi, jolla on suunnaton tarve tulla ymmärretyksi, mutta jonka itseilmaisu on kovaa vauhtia kehittyvästä puheesta huolimatta vielä aikalailla siansaksaa kaikille muille kuin omille vanhemmille, voi pärjätä pitkät päivät vieraiden aikuisten ja lasten kanssa? Eikö se muserra hänen itsetuntonsa, kun kukaan ei ymmärrä häntä? Ja mitä jos joku lapsi satuttaa pienokaistani, eikä kukaan ole näkemässä ja lohduttamassa? Luottaako hän sen jälkeen koskaan kehenkään? 

Olen ihan tosissani miettinyt näitä kysymyksiä, vaikka samalla olen toki tiedostanut, että lukemattomat pienet lapset aloittavat päiväkodin varhain, ja kehittyvät siellä hyvinkin itsevarmoiksi, taitaviksi ja iloisiksi ihmisiksi. Mutta ehkä tämä on taas niitä asioita, jotka pitää kokea, jotta niihin voi todella uskoa.

Ja siitä päästäänkin nykyisiin, korona-arjen liikkeellepanemiin ajatuksiini kotihoidon haittapuolista. Nyt, kun poikani on täyttämässä kaksi vuotta, on hänestä yhtäkkiä kuoriutunut lähestulkoon oikeaa ihmistä muistuttava leikki-ikäinen. Hän ymmärtää aikalailla kaiken, mitä hänelle selitän, jopa syy-seuraussuhteita. Hän osaa odottaa, pyytää, antaa ja vaatia. Joskus myös pyytää anteeksi. Lisäksi hän keksii tekemistä mitä ihmeellisimmistä asioista ja käsittelee mielessään pyöriviä tapahtumia leikkiensä kautta. Hän innostuu kaikesta uudesta ja on halukas oppimaan. Ja mikä mahtavinta (ja kamalinta), hänellä on kyltymätön halu puuhata jotakin KOKO AJAN. 

Yhä useammin huomaan miettiväni, pystynkö antamaan tarpeeksi tuolle hurjaa vauhtia kehittyvälle ihmisenalulle. Yritän heittäytyä leikkeihin, keksiä hauskoja tekemisiä, opettaa uusia juttuja ja toimia esimerkkinä siinä, miten vaikeita tilanteita ratkaistaan. Mutta totta puhuakseni en tykkää leikkimisestä kovinkaan paljoa, olen laiska aloittamaan juttuja jotka vaativat paljon järjestelyjä (tai siivoamista) ja hyvänä esimerkkinä toimiminen usein unohtuu siinä vaiheessa kun asiat eivät suju haluamallani tavalla (tai kun olen nälkäinen). Ja kaiken lisäksi uusi perheenjäsenemme vähentää entisestään vaillinaista varhaiskasvattajan kapasiteettiani. 


Riittääkö nelijalkainen ja karvainen otus päivien ainoaksi ikätoveriksi?

Mutta mistä sitten tietää, mikä omalle lapselle on paras vaihtoehto? Milloin hän on valmis siirtymään äidin ja kodin turvasta päivähoidon itsenäisempään maailmaan? Ehkä sitä ei edes voi tietää. Ainakaan itse en osaa muodostaa asiasta pysyvää mielipidettä. Mutta silloin on kai vain pakko luottaa siihen, että niin kotihoidossa kuin päivähoidossakin on omat hyvät ja huonot puolensa, ja kumpikaan yksinään ei pysty pelastamaan tai tuhoamaan lasta, oli hän kotihoidossa alle yksi tai yli viisi vuotiaaksi asti. 

Minä, taapero ja vauva joka tapauksessa jatkamme toistaiseksi (osittain olosuhteiden pakosta) kotioleilua, ja yritän itsekin nauttia tästä ajasta nyt kun se vielä on mahdollista. Ja onneksi nämä poikkeusolot joskus loppuvat, ja pääsemme taas päiviemme ratoksi seikkailemaan eksoottisiin ja opettavaisiin kohteisiin, kuten automarkettiin!

Kommentit

  1. Muistan samoja pohdintoja esikoisen kanssa käyneeni (ilman vauvaa siinä lisänä). Minua auttoi paljon Liisa Keltikangas-Järvisen kirja Pienen lapsen sosiaalisuus, jossa hän käy läpi mitä alle 3v. tarvitsee ja mitä ei tarvitse, tutkimustietoon perustuen. Oli helpompi tehdä sen jälkeen omia ratkaisuja, oman perheen tilanteeseen ja lapsen persoonaan suhteuttaen. Esikoinen oli kotona 3,5vuotiaaksi, ja nyt kun hän on lähdössä kouluun, en kadu. Ja silti kuopus on lähdössä päivähoitoon syksyllä alle 3-vuotiaana, ja sekin tuntuu hyvältä ratkaisulta, sillä hän on myös omanlaisensa, kuten esikoinenkin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti vinkistä, pitää ehdottomasti tutustua tuohon teokseen! Ja niinhän se tosiaan on, että täytyy miettiä mikä ratkaisu juuri tälle lapselle ja hänen tarpeilleen on parasta! Yhtä oikeaa toimintatapaa ei varmasti ole olemassa! :)

      Poista

Lähetä kommentti