Vauvatarvikkeiden turhakkeet

Ovatko esikoisvauvat aina epäonnisia harjoituskappaleita?

Esikoisemme oli hiukan haastava vauva. Blogiani seuranneet ovat siitä varmasti jo useaan kertaan lukeneet. Vauvavuosi kului siis enemmän tai vähemmän selviytymistunnelmissa, vaikka samalla toki myös nautin pienokaisestamme ja jaksoin iloita pienistä edistysaskeleistamme esimerkiksi yöunien suhteen. 

Tuon vuoden aikana törmäsin usein ajatuksiin siitä, että esikoiset ovat hankalia, koska kokemattomat äidit ovat heidän kanssaan liian herkillä. Itkuun reagoidaan liian nopeasti, lapsi imetetään uneen ja otetaan viereen nukkumaan kun ei raaskita pienestä nyytistä pitää välimatkaa. Silloin muistan helposti provosoituneeni tämän tyylisistä kommenteista, vaikka niillä ei yleisesti ottaen mitään pahaa tarkoitettukaan. Ihan kuin en olisi muutenkin tuntenut itseäni tarpeeksi vaillinaiseksi ja  epäonnistuneeksi, hyssyteltyäni vauvaani viikosta ja kuukaudesta toiseen tuntikausia ilman minkäänlaista tulosta. 


Mutta nyt, kun ensimmäisestä vauvavuodesta on kulunut lähes vuosi, ja uusi vauvavuosi on juuri alkanut, olen vihdoin valmis tarkastelemaan tätä aihetta ilman voimakkaita tunteenpurkauksia. Voiko siis olla, että ensimmäiset lapset todella ovat epäonnisia harjoituskappaleita kokemattomien vanhempien hapuilevissa otteissa?

Kokemukseni kahden lapsen äitinä rajoittuu vasta alle kahden viikon pestiin, joten on mahdollista, että tulen tähän aiheeseen palaamaan vielä monta kertaa, aina uusien mielipiteiden kera, mutta tässä joka tapauksessa tämänhetkisen kokemukseni varjolla tehdyt pohdinnat. 

Muistan esikoisen alkuajoilta, kuinka vaikeaa oli mieltää itseni äidiksi. Hoidin kotona vauvaa, jonka olin kyllä itse käynyt synnyttämässä. Mutta en silti ajatellut olevani äiti. Olin vasta kasvamassa siihen titteliin. Usein sanotaan, että raskaus kestää yhdeksän kuukautta, jotta tuleva äiti ehtii kasvaa rooliinsa rauhassa, mutta se ei mielestäni tarkoita sitä, että nainen olisi lähellekään valmis äiti lapsen syntyessä. Vaikka olisi kahlannut läpi kaiken teoriatiedon ja tietäisi unissaankin mitä lapsen ensimmäisen vuoden kehitysaskeleet pitävät sisällään, ei se tee vielä äidiksi. Käytäntö tekee sen. Se opettaa virheiden ja onnistumisten kautta, mikä teoriatiedosta oli hyödyllistä ja mikä ei. Lisäksi se opettaa, millainen äiti itse on. Sillä äitiyttä ei ole olemassa tiettyä oppikirjamallia, se on jokaisella omanlaistaan. Äidiksi tulo on monella tapaa mullistavin kokemus, jonka ihminen elämänsä aikana kohtaa. Ei siis mielestäni ihmekään, että kaikki eivät tunne itseään äidiksi heti synnytyslaitokselta kotiuduttuaan, vaikka uutta pientä olentoa rakastaisikin sydämensä pohjasta.

Toisella kertaa synnyttämään mennessäni olin jo valmiiksi äiti. En etukäteen ajatellut sillä olevan kovinkaan suurta merkitystä (muuta kuin se että tiesin suunnilleen mitä synnytyksessä ja sen jälkeen tapahtuisi), mutta kyllä sillä oli. Yksi konkreettinen esimerkki on itsestäni puhuminen äitinä. Esikoisen kohdalla kesti useampi kuukausi ennen kuin opin kutsumaan itseäni äidiksi vauvalle puhuessani. Tuntui aluksi täysin absurdilta puhua itsestään kolmannessa persoonassa ja vielä nimellä, jota olin tottunut käyttämään vain omasta äidistäni. Nykyään saatan sanoa jopa koiralle, että ”äiti tulee kohta”, joten uusi vauva on varmuudella saanut kuulla äiti-puhetta jo vatsassa.

Toisen vauvan kanssa olen huomannut olevani myös huolettomampi. En jaksa tuplatarkistaa joka ikistä asiaa, enkä pelkää pilaavani lasta, jos en ole vastaamassa hänen jokaiseen tarpeeseensa sekunnin murto-osalla. Sitä, tekeekö se minusta paremman äidin tälle lapselle, en osaa sanoa. Mutta ainakin omat hermoni säästyvät sellaiselta ylikuormitukselta kuin esikoisen vauva-aikana. 

Ja tottahan on sekin, että oli kyse lähes mistä tahansa toiminnasta, tuo kokemus aina lisää varmuutta. Käsittelen uutta vauvaa varmemmin ottein, vastaan hänen itkuunsa rauhallisemmin ja osaan myös pysähtyä ihastelemaan hänen rauhallista tuhinaansa eri tavalla kuin esikoisen kanssa.

Näistä edistysaskeleista huolimatta en ajattele vielä olevani läheskään valmis äiti. Uskon, että se kasvu tulee jatkumaan lopun elämääni, sillä myös lapseni ja heidän tarpeensa tulevat kasvamaan ja muuttumaan. Uskon myös kohtaavani tämänkin vauvan kanssa epätoivon ja epätietoisuuden hetkiä, ja tekemään vääriä valintoja. Esimakua olen jo saanut muutamana iltana, kun muuten rauhallinen ja tyytyväinen vauva on mahakipujen vuoksi ollutkin itkuinen ja valvottanut yöllä pitkiä aikoja. Siinä ei kokemus kauheasti auta, kun oma pienokainen vääntelee sylissä selvästi tuskaisena. Tuollaisen yön jälkeen löysin itseni siis  esikoisvauvavuodelta tutuksi käyneestä neuvonantopaikasta, Googlesta, kysymästä mikä pienokaistani voisi vaivata ja mikä siihen auttaisi. Se siitä järkkymättömästä varmuudesta.

Olen siis edelleen sitä mieltä, että aikalailla jokainen äiti tekee parhaansa niin ensimmäisen kuin seuraavienkin lasten kanssa, enkä usko, että esimerkiksi lapsen itkuisuus tai huono nukkuminen koskaan johtuvat pelkästään siitä, että kyseessä on esikoisvauva. Joten hyvää tarkoittavista tuumauksista, että ”seuraavan kanssa osaat varmaan ottaa rennommin”, tuskin on yhtään mitään apua esikoisäidille. Päinvastoin. Parempi siis vain antaa täysi tukensa, lohduttaa ja jättää spekuloimiset siitä olisiko jotakin voinut tehdä toisin vaikka siihen aikaan, kun se toinen lapsi on syntymässä ja äiti on asiasta halukas itse keskustelemaan.

Kommentit

  1. Mielenkiintoinen näkökulma. Toisaalta taas tutkimukset näyttää, että ainoat lapset ja esikoiset menestyvät elämässä parhaiten. Tämä ominaisuus "periytyy" silloin seuraavallekin lapselle, jos ikäeroa on yli 3 v. Jotenkin tämä taas viittaisi siihen, ettei ne ensimmäiset lapset olekaan harjoituskappaleita (ainakaan siis huonossa mielessä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole tuosta periytymisestä kuullutkaan, todella mielenkiintoista! En myöskään usko, että ensimmäiset lapset saavat ollenkaan huonoja lähtökohtia elämään, päinvastoin kuten tutkimuksetkin osoittavat. Ehkä se harjoituskappaleena toimiminen koskeekin enemmän vanhempaa kuin itse lasta. Ja nimenomaan vauvavuotta eikä niinkään myöhempiä lapsuusaikoja.

      Poista

Lähetä kommentti