Syntymäjulisteet pienokaisista

Miten selvitä loppuraskaudesta taaperon kanssa


On aika myöntää, etten ole suuremmin nauttinut kummastakaan raskaudestani. Vauvavatsa on toki parhaimmillaan aika söpö (siinä epämääräisen turvotuslöllykän ja painovoimaa uhmaavan jättiläisulokkeen välimaastossa), ja vauvan liikkeiden tunteminen (ennen kuin ne alkavat tuntua ulos pyrkivältä alienilta) on jotain täysin ainutlaatuista. Mutta siihen sitten loppuvatkin kokemani tiineysajan ihanuudet. 

Esikoista odottaessa kärsin ympärivuorokautisesta pahoinvoinnin tunteesta ensimmäiset 3,5 kuukautta (kyllä, laskin ne viikot tarkkaan). Sen jälkeen koitti noin kolmen viikon mukava jakso, jolloin vaivana oli pelkästään jokaöinen muutaman tunnin valvominen vessakäyntien jälkeen. Ja sitten, ehdittyäni käydä kaksi kertaa herättelemässä rakasta lenkkeily-harrastustani, alkoivat liitoskivut. Niiden jälkeen olivat vuorossa epämääräiset heikotukset, kipuilut ja milloin mikäkin aina lapsen syntymään saakka. 

Lapsenomaisella uskolla vakuuttelin itselleni, että ei seuraava raskaus välttämättä ole samanlainen. Löysin jopa todisteita (kuulopuheita) siitä, että saman ihmisen kaksi raskautta saattoivat olla kuin yö ja päivä. Niinpä uskalsin lähteä yrittämään toista lasta, tietäen että plussaviivojen ilmestyessä olisi edessä kymmenen kuukauden mahankasvattelu kotihoidossa olevan pienen taaperon kanssa.

Raskaus alkoi nopeasti ja niin ihanaa kuin se olikin, huomasin kauhukseni, että nopeasti alkoivat myös tasan ne samat oireet, jotka koin esikoista odottaessa. Ja täsmälleen samalla kaavalla on jatkettu tähän päivään, Rv 36:lle saakka. Pienenä lisämausteena kuitenkin se, että tällä kertaa en päässyt sairaslomalle enkä edes äitiyslomalle lepäämään kipujen yltyessä pahimpaan vaiheeseensa (minkä ne tekivät noin kuukausi sitten). Sen sijaan työnantajani, uhmakauttaan käynnistelevä vajaan metrin pituinen rakas mutta orjapiiskurin piirteitä omaava yksinvaltias, tuntuu keksivän loppua kohden yhä hankalampia työtehtäviä. Ja sairaslomaa, saati sitten lakisääteistä lounas- tai kahvipaussia on turha kerjätä. Ei siis auta kuin puskea eteenpäin ja toivoa kaikilta maailman tahoilta, että vatsassani jalkaprässitreeniä kylkiluilla harrastava tyttö päättäisi jättää pesänsä edes vähän aiemmin kuin lähes kaksi viikkoa kohdun suojassa ylimääräistä viihtynyt isoveljensä.

Sitä odotellessa olen ehtinyt keksiä muutamia loputonta työtaakkaa helpottavia konsteja, jotka haluan jakaa toiveenani auttaa edes yhtä samassa tilanteessa rämpivää ihmistä.

  • Anna lupa sotkulle.
Tämä ei ehkä kuulosta suurelta uhraukselta, mutta jos olet lähellekään kaltaiseni kontrolli- ja siisteysfriikki, ymmärrät millaista mielenlujuutta vaatii olla siivoamatta joka ikistä lapsen vanavedessään jättävää sotkua sillä sekunnilla kun tuholainen kääntää selkänsä suunnaten uuden luovan sotkun lähteelle. Mutta tosiasia on, että kipujen ja kilojen lisääntyessä kannattaa oikeasti miettiä kaksi kertaa, mikä on tärkeintä tässä hetkessä; siisti koti (joka pysyy kaikesta vaivannäöstäsi huolimatta siistinä noin minuutin) vai omien kipujen, hermojen ja harjoitussupistusten minimointi. 


Havainnekuva sotkusta, jota ei kannata heti siivota.

  • Hanki Fiskarsin poimijat.
Ehkä epäromanttisin joululahja ikinä. Varsinkin kun saat sellaisen avomieheltäsi, jonka paketista odotit mitä tahansa muuta (kuten kihlasormusta viidettä vuotta, vaikka oletkin kieltänyt jouluna kosimisen). Mutta kuten usein käy, pösilö mieheni paljastuukin neroksi ja joudun nielemään syytökseni. Kyseisen  poimijan ansiosta vältyn kumartelemasta noin 200 kertaa päivän aikana, saan taaperon lelut ongittua sohvan alta ja tarjoan lapselle viihdyttävää tekemistä tämän huomattua, että äiti poimii kaiken lattialle heitetyn tuolla hauskalla vehkeellä. Tässä välineurheilussa kannattaa kuitenkin panostaa laatuun, sillä mikään ei ole lannistavampaa kuin 15 kilon etureppu ja p**kat poimijat.

  • Luovu ainakin hetkellisesti joistain kasvatusperiaatteistasi.
On ihan ok olla menemättä ulos puistoon joka päivä, varsinkin jos jo pelkkä taaperon (saati itsensä) taisteleminen ulkotamineisiin saa liitokset huutamaan hoosiannaa, vatsan kivikovaksi ja kylmän hien otsalta varpaisiin. On myös täysin ok tarjota välillä einesruokaa, venyttää ruutuaikaa yhdellä ryhmä haulla (onko mitään täydellisempää kuin kiitollinen lapsi ja omat 20 minuutin tehotorkut) ja antaa lapsen leikkiä tavaroilla, joihin ei yleensä saa koskea (kunhan niistä ei aiheudu lisäsiivottavaa). Sitä en vielä osaa sanoa, miten näiden etuuksien takaisinperintä onnistuu, mutta luulen että vauvan syntyessä se on yksi pienimmistä murheistamme.

  • Hyödynnä häpeilemättömästi lähipiirin apua.
Olen itse tässä luokattoman huono, mutta viime viikkojen aikana kynnys pyytää omalta äidiltä hoitoapua tai mieheltä ylimääräistä vaivannäköä on pakon edessä parantunut huomattavasti. On kummallista kuinka vaikeaa voi olla myöntää, ettei jaksa oman lapsen kanssa. Vaikka syy olisi mikä. Tuntuu, että oman kunnon pitäisi olla vähintäänkin puolivegetatiivinen, jotta kokisin oikeutta vaatia ylimääräistä apua tilanteeseen, johon olen itse aikoinaan halunnut (siis äitiyteen). Ehkä se on nykypäivän pärjäämiskulttuuri, tai ehkä se on vain omaa itsepäisyyttäni, mutta toivon omasta huonosta esimerkistäni huolimatta, että jokainen äiti uskaltaisi pyytää apua, oli tilanne, taho tai syy mikä tahansa. Yksinään tarpomisessa hampaat irvessä ei ole mitään hohdokasta, ei äidille eikä lapselle. Oma poikani ainakin vaikuttaa silminnähden tyytyväiseltä saadessaan välillä muuta seuraa kuin raihnaisen isomahaisen äitinsä.

Näillä eväin siis viimeisiä viikkoja yhden lapsen äitinä viettämään!

Kommentit

  1. Hyviä pointteja!

    Itse ainakin ajattelen näin jälkikäteen, että olisi paljon helpommalla voinut päästä jos olisi välillä vähän apuja pyytänyt. Sitä kun kummasti vaan ajattelee, että kyllä tässä pärjätään...

    Jaksamista loppuraskauteen! <3

    https://www.kotonajakaupungilla.fi/


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Avun pyytäminen tuntuu olevan meillä nykyäideillä yksi suurimmista kompastuskivistä! Ehkä siinä on se ajatus, että itse olen soppani keittänyt. 😄 Mutta vaikka huono omatunto soimaa joka ikinen kerta kun olen ylimääräistä apua pyytänyt, en ole sitä kertaakaan jälkeenpäin katunut, päinvastoin.
      Kiitos kovasti tsempeistä!😍

      Poista

Lähetä kommentti