Onko kahdessa lapsessa kaksinkertainen työ?

Kun taapero nirsoilee


Kuten olen aiemmin täällä blogissa hienovaraisesti tuonut esiin, ei esikoisemme ole ollut tähänastisen elämänsä aikana helpoin mahdollinen tapaus, monessakaan mielessä. Käsittämättömän huonojen unenlahjojen lisäksi pieni mies on ollut ensimmäisistä elinviikoistaan lähtien kovin läheisyyskaipuinen (lue takertuva) ja herkkä pahoittamaan mielensä milloin mistäkin. Ja motoriset taidotkin kehittyivät vauvavuotena hiukan hitaammin kuin monilla verrokeilla.

Mutta yhden taidon poikani on hallinnut suvereenisti puolivuotiaasta lähtien. Nimittäin syömisen. Aloitimme kiinteiden maistelut vähän ennen puolivuotispäivää, ja muistan edelleen sen ylpeyden ja onnen tunteen, jonka silmät innosta loistaen soseita ja sormiruokamaistiaisia mutustava vauvani sai minussa aikaan. Tunsin vihdoin onnistuneeni jossain (koska vauvavuosihan on, halusimme tai emme, vaivihkaisen vertailun värittämää suorittamista), vaikka olin sisimmässäni varautunut kivikkoiseen kulkuun tälläkin polulla.

Poikani hyvistä syömislahjoista inspiroituneena päätin kasvattaa hänestä salonkikelpoisen kulinaristin. Tein kaikki ruoat itse ja tarjosin monipuolisia makuja ja koostumuksia, totuttaakseni pienokaisen mahdollisimman pian siihen ruokaan, jota itsekin söimme. En millään tavalla paheksunut, enkä paheksu, purkkiruokien antamista vauvalle, mutta itse valitsin edellä kuvatun vaihtoehdon, koska oli mukavaa tehdä hyvänmakuista ruokaa lapselle, joka näytti siitä pitävän. Uskon, että kotikeittiön kulinaariset makuelämykset olisivat hyvin pian vaihtuneet kaupan versioihin, jos lapsi olisi kehdannut enemmän kuin muutaman kerran kieltäytyä suurella työllä valmistamistani herkuista.

Työni kuitenkin palkittiin kerta toisensa jälkeen vauvan mutustellessa hyvällä ruokahalulla kanapötköjä, bataattivohveleita, avokadopastaa, erilaisia kasvispatoja ja eksoottisillakin mausteilla höystettyjä kokeilujani. Ja kun vauvavuoden lopun häämöttäessä aloimme yhä enemmän tarjota pojalle sapuskaa perheen yhteisestä kattilasta, sujui tämäkin siirtymä ilman lakkoiluja, kieltäytymisiä tai ruokien keräämisiä lattialta (koira toki hoiti pyytämättä ne pienet keräilyt, joita itsenäisen syömisen harjoittelusta aiheutui).



Kerkesin elää ylpeänä hyvinsyövän esikoislapsen äitinä kokonaisen vuoden, kunnes todellisuus vihdoin löi sormet verellä raastetut kasvisplätyt vasten kasvojani. Poikani on nimittäin vuoden ja kahdeksan kuukauden ikään päästyään päättänyt, että kaikki se ruoka, jota nenän eteen kannetaan, ei olekaan syömisen (tai edes maistamisen) arvoista. Viimeisen kuukauden aikana hän on lukemattomia kertoja kielen kärjellään koskettanut vaivalla tekemääni ruokaa, työntänyt lautasen suurieleisesti niin kauas itsestään kuin käsissä pituutta riittää, ja pudistanut päätään etutukka hulmuten. Tällä hetkellä pojalle uppoavat lähestulkoon pelkästään pastaa ja jauhelihaa sisältävät ruoat. Kaikki muu kohtaa edellä kuvatun kylmän kohtelun. Ja mikä pahinta, kaupan purkkiruoat uppoavat pikku kulinaristini vatsaan kuin rullakebab krapulaiselle.

Sisimmässäni tiedän, että tämä on vaihe, jonka lähestulkoon jokainen taapero käy läpi. Se kuuluu itsenäisyyden ja hallinnan taitojen opetteluun. Mutta siitä huolimatta tunnen itseni ainakin vähän (yleensä paljonkin) loukatuksi ja petetyksi joka kerta, kun poikani kieltäytyy valmistamastani ruoasta. Silloin tekisi mieli viskata lautanen mielenosoituksellisesti roskakoriin, nostaa taapero pois pöydästä ja kieltäytyä antamasta muuta ruokaa kiittämättömälle nulikalle ainakaan kahteen päivään. Mutta eihän niin voi tehdä. Enkä hiukan höyryjä päästeltyäni haluaisikaan. Pakko silti myöntää, että tämä nirsoilu menee pahasti tunteisiin. 

Ja koska luulen (tai toivon), etten ole tässäkään asiassa yksin, kokosin muutamia yksinkertaisia vinkkejä, joilla pikkunirsoilijoiden kanssa selviää ainakin jollain tasolla kunniakkaasti:
  1. Muista, että lasta ei voi pakottaa syömään. Voit siis tarjota omasta mielestäsi terveellisiä, ravinteikkaita ja hyvänmakuisia ruokia, mutta loppujen lopuksi lapsi päättää, mitä niistä hän suuhunsa asti vie.
  2. Yritä toimia itse esimerkkinä: syökää koko perhe yhdessä ja rauhoittakaa ruokahetket. Jos lapsi ei sillä ruokailulla syö, hän syö luultavasti seuraavalla. Tai sitä seuraavalla. Älä siis tarjoa ylimääräisiä välipaloja (koska kyllä nälkä porsaan kotiin ajaa).
  3. Pahalla nirsoilukaudella tarjoa lapselle paljon tuttuja hyväksi havaittuja ruokia, ja ujuta niiden kylkeen silloin tällöin uusia makuja. Jonain päivänä lautaselta ehkä eksyy suuhun muutakin kuin makaroni ja jauheliha.
  4. Yritä pitää tunteesi, eli turhautumisesi, kurissa. Ruokailusta tulee nopeasti vielä vaikeampaa, jos lapsi alkaa liittää siihen ahdistuneen ja painostavan tunnelman. Hoe siis mielessäsi lausetta ”tämä on vain vaihe” niin kauan, että savu lakkaa nousemasta korvistasi ja tunnet sykkeesi laskevan alle sadan.
Jos mikään näistä neuvoista ei auta, siirrä ruokavastuu toistaiseksi perheen toiselle aikuiselle (tai kelle tahansa vapaaehtoiselle), ja syö herkulliset viiden ruokalajin illallisesi suurieleisen marttyyrimaisesti vaikkapa sohvalla tv:n edessä, taaperon mutustaessa jokapäiväistä jauhelihaperunasoselaatikkoaan keittiössä.

Kaikki keinot käytössä nirsoilijan kesyttämiseksi.
Kuka voisi kieltäytyä ruoasta kun neljä suloista silmäparia tuijottaa?

Jos keltään löytyy lisää hyväksi koettuja selviytymiskeinoja, poppaskonsteja tai salaliittoteorioita, joilla olette jälkikasvunne nirsoilukausista selvinneet, olkaa armollisia ja jakakaa ne!

Kommentit

  1. Hauska teksti! Olen todennut omien lasteni kanssa aivan saman, eli että nirsoilukausi tulee lähes yhtä varmasti kuin auringonnousu, eli ajallaan. Olen jokaisen kolmen lapseni kanssa alkuun innostunut, että voi miten kaikkiruokaisia olenkaan onnistunut heistä kasvattamaan, siis kiinteisiin siirtymisen ensi huumassa. Ikään kuin ansio olisi missään vaiheessa ollut minun, mutta joka tapauksessa nirsoilu on alkanut viimeistään siinä parivuotiaana. Tällä hetkellä kolmevuotias kuopus syö lähes pelkästään tomaattikastikepastaa, erästä täsmälleen tietyn reseptin mukaan valmistettua linssipataa, lisäksi nakit uppoavat ja erilaiset juustot. Yritä näistä sitten värkätä monipuolisia aterioita! Viisivuotias keskimmäinen on lähes yhtä nirso.

    Epätoivoon minua estää vajoamasta kohta kymmenvuotias esikoiseni, joka samanlaisen nirsoilujakson läpikäytyään syö nykyään monipuolisesti ja hyvin lähes kaikkea. Eli tiedän, että on ohimenevää. Siihen asti, kärsivällisyyttä ja sitkeyttä kuitenkin tarjota jatkuvasti jotain muutakin kuin niitä jotka uppoavat.

    Anna / Mustikkapasta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ihanasta tsemppiviestistä!❤️ On tosiaan lievästi lannistavaa kun luullut tehneensä kaiken oikein kasvattaakseen lapsesta ennakkoluulottoman ja monipuolisen ruokailijan, ja tässä kiitos 😅 Mutta ihanaa kuulla, että tästä suosta päästään jonain päivänä luultavasti nousemaan!

      Poista

Lähetä kommentti