Kiire kiirehtiä

Tämä aihe ei liity suoranaisesti vauvoihin. Mutta toisaalta, välillisesti se liittyy heihin mielestäni hyvinkin oleellisesti. Ja ainakin omalla kohdallani kyseinen ilmiö on vielä ennestään lisääntynyt vauvavuoden aikana. Otsikkokin sen kertoi, mutta kyseessä on siis nykyihmisen perisynti ja jollain oudolla tavalla myös tavoiteltava tila; kiire.

Moni varmasti tunnistaa ilmiön, jossa ihmisen menestystä mitataan sillä, kuinka paljon hänen elämässään tapahtuu. Jopa burnoutista on tullut jollakin tapaa muodikas diagnoosi, sillä se jos mikä kertoo, että olet tehnyt elämässäsi niin paljon kuin on fyysisesti mahdollista. (Toki loppuun palamisella on muitakin hyvin vakavia ja itsestä riippumattomia syitä, mutta sallikaa kärjistykseni.) Kaiken tämän lisäksi kiire ulottuu nykyään työelämästä myös vapaa-aikaan. Luin juuri Tilastokeskuksen tutkimuksesta, jonka mukaan yli puolet suomalaisista kokee kiirettä vapaa-ajallaan. Kodinhoito ja sosiaalisten suhteiden ylläpito aiheuttavat paineita yli kolmasosalle ja jopa yli 60 prosenttia on sitä mieltä, ettei ehdi tehdä vapaa-ajallaan kaikkea mitä pitäisi. Saati sitten haluaisi.

Olen itse erityisen taitava luomaan itselleni kiirettä. Näin on aina ollut, mutta perheenlisäyksen myötä olen huomannut suorittamiseni lähteneen lievästi sanottuna käsistä. Vaikka olen päivät kotona, tuntuu, että mikään aika ei riitä kaikkeen siihen, mitä siellä pitäisi saada aikaan. Sen lisäksi, että pitäisi huolehtia vauvasta, joka edelleen on kovin riippuvainen huoltajastaan, täytyisi siivota, pyykätä, viikata, järjestellä, varastoida, laittaa ruokaa, hoitaa koiraa, edetä opiskeluissa, kirjoittaa blogia ja pitää itsensä sivistyksessä kiinni lukemalla uutisia silloin tällöin. Ja mikä tärkeintä, urheilu, sosiaalinen elämä ja parisuhteen kunnossapitokin pitäisi tähän yhtälöön mahduttaa.

Monet edellä mainituista tehtävistä ovat minulle todella mieluisia ja tärkeitä. Toiset vähän vähemmän. Mutta pelottavaa on se, kuinka mieluistenkin asioiden tekemisestä tulee kiireistä suorittamista. Kuinka huomaan lapseni kanssa leikkiessäni jatkuvasti kelaavani päässä listaa kaikista tekemättömistä asioista, jotka täytyisi hoitaa. Kuinka en pysty keskittymään suosikkisarjaani, koska ajattelen olevani velvoitettu samalla vähintäänkin tekemään koulutehtäviä tai laittamaan ruokaa. Ja kuinka merkkaan urheilusuoritukset kalenteriin jälkeenpäin, koska silloin näen, että olen konkreettisesti saanut ne suoritettua.

On jollain tavalla helpottavaa tietää, etten ole yksin tässä suorittamisen oravanpyörässä. Mutta toisaalta on todella pelottavaa, kuinka kouriintuntuvasti kiireentuntu määrittää niin monen nykyihmisen elämää. Ja miten se vaikuttaa lapsiin, jotka kasvavat tässä suorittamisen kulttuurissa. Jo nyt uutisoidaan, miten alle kouluikäiset lapset harrastavat kilpailulajeja monta kertaa viikossa tavoitteenaan tulla lajinsa parhaaksi. Ja auta armias, jos lapsesi ei harrasta mitään, niin eihän hänestä voi tulla kunnon kansalaista.

Onneksi viime aikoina on alkanut ilmestyä tutkimuksia myös toisenlaisesta suhtautumistavasta. Vastareaktiona kiireelle ja suorittamiselle, kehotetaan sekä lapsia että aikuisia antautumaan aika ajoin myös tylsyydelle. Se tekee hyvää niin sydämelle kuin mielellekin. Ja mikä parasta, aivot toimivat parhaiten tylsistyneinä. Sen on todistanut muun muassa Einstein. Ja lukemattomat lapset, jotka keksivät mitä mahtavimpia leikkejä ja päähänpistoja silloin kun aikuiset eivät jatkuvasti ole syöttämässä heille valmiita virikkeitä.

Joskus on hyvä pysähtyä vaikka uittamaan kiviä.

Itselleni otan tämän vuoden tavoitteeksi opetella höllentämään naruja, ennen kuin ne sitovat minut niin tiukkaan, etten omin avuin pääse enää vapaaksi. Aloitan päättämällä, että suoritan tästä lähtien vain yhden asian kerrallaan. Ja vietän joka päivä ainakin puoli tuntia tekemättä mitään hyödyllistä (HUOM! somettaminen lasketaan tässä tapauksessa hyödylliseksi). Nähtäväksi jää, johtaako tämä tapa vaikkapa uuden suhteellisuusteorian syntyyn. Tai ainakin hiukan parempaan mielenterveyteen.