Kun haikaraa ei näy

Satuin maanantaina kerrankin olemaan television ääressä, kun sieltä tuli jotain mielenkiintoisempaa kuin Kauniiden ja rohkeiden jakso 10 342. Ohjelma oli Jenny+, jonka aiheena oli perheen perustaminen ja perustamatta jättäminen, vapaaehtoisesti tai tahtomattaan. Tahatonta lapsettomuutta käsittelevä keskustelu oli koskettavaa, ja sai minut taas hetkeksi heräämään vauvakuplastani. Itse en ole lapsettomuutta kokenut, mutta väestöliiton mukaan se koskettaa joka kuudetta pariskuntaa. Eli luultavasti jokaisella on vähintään lähipiirissä joku, joka tämän asian kanssa kamppailee, avoimesti tai hiljaa itsekseen.

Olen itse siinä maagisessa kolmen kympin iässä, jolloin kulttuurimme odottaa lisääntymistä. On jotenkin hämmentävää, että ikäsi alkaessa kakkosella, voit viettää huolettomasti elämääsi juuri niin kuin haluat; matkustella, juhlia, erota ja aloittaa uusia suhteita, kouluttautua tai olla kouluttautumatta. Mutta sillä hetkellä, kun astut seuraavalle vuosikymmenelle, olet yhtäkkiä oikeasti aikuinen. Ja oikeasti aikuiselta odotetaan mm. vakituista työpaikkaa, vakituista parisuhdetta ja totta kai myös osallistumista maailmaa parantavaan projeksiin, eli Antti Rinteen sanoja lainatakseni #synnytystalkoisiin.

Sinäänsä hieno tavoite saada tasapainotettua isojen ikäluokkien vanhenemisesta aiheutuvaa epätasapainoa yhteiskunnassamme, ja itsekin siihen osallistuin (toki omasta tahdostani). Mutta miltä tämä jalo kampanja tuntuu ihmisestä, joka ei kaikesta halustaan ja yrityksistään huolimatta kykene ”kantamaan korttaan kekoon”? Kuinka julmaa ja epäreilua on pitää itsestäänselvyytenä asiaa, joka ei sitä todella monelle ole.

Minä ja mieheni ehdimme yrittää lasta noin yhdeksän kuukautta ennen kuin poikamme ilmoitti vihdoin tulostaan. Sanon vihdoin, sillä siltä se silloin tuntui. Vaikka ensimmäisen puoli vuotta uskottelin itselleni, ettei lapsensaannilla ole vielä mikään kiire, tulee jos tulee. Emme myöskään kertoneet kenellekään aikeistamme, sillä mehän emme yrittäneet, annoimme vain lapsensaannille mahdollisuuden. Silti ostin nettiapteekista tukkupakkauksen raskaustestejä, ja lähestulkoon joka kuukausi tein testin tärisevin käsin, aivan varmana siitä, että viime päivinä tuntemani alaselkäkipu oli erilaista kuin kaikkina aikaisempina kertoina. Ja jokainen yksittäinen näyttöön ilmestynyt viiva musersi itsetuntoani, vaikka yritin olla myöntämättä sitä edes itselleni. Saati sitten läheisilleni.

Voin vain kuvitella miltä tuntuu, kun yhdeksän kuukautta muuttuu vuodeksi, kahdeksi, kolmeksi. Tai kun ympäriltä kysellään, että eikös teidän jo kannattaisi hankkia niitä lapsia, kun ikääkin alkaa olla. Lapsiahan nimenomaan hankitaan. Vähän niin kuin käsilaukkuja.

Mutta miten sitten tukea läheistä, joka ei kykene saamaan sitä samaa, mikä itselle on tuosta noin vain annettu? Kun hyväksi tarkoitetut neuvot, kuten ”kyllä se siitä” ja ”lopetat vain stressaamisen” ja ”muutkin ovat onnistuneet” ovat kuin veitseniskuja muutenkin vahingoittuneeseen minäkuvaan. Ja kun tekisi niin kovasti mieli valittaa omista valvotuista öistä ja pitkäveteisistä päivistä, joista toinen antaisi vaikka oikean kätensä.

Kyselin asiaa muutamalta tutulta, joilla lapsen saaminen oli kestänyt syystä tai toisesta kauan, tai jäänyt kokonaan toteutumatta. He olivat sitä mieltä, että tärkeintä on kuunnella. Neuvot ja piristämisyritykset kannattaa kuulemma jättää väliin. Varsinkin jos itse on onnistunut saamaan lapsen luonnollisin keinoin. Ja niistä yövalvomisista valittaminen kannattaisi säästää tilanteisiin, joissa paikalla on vain samassa elämäntilanteessa olevia. 

Nämä olivat tosiaan vain muutaman ihmisen mielipiteitä. Jokainen ihminen kohtaa vaikeudet eri tavalla ja kaipaa niihin omanlaistaan tukea, mutta ehkä näillä neuvoilla välttää ainakin pahimmat loukkaukset ja sudenkuopat, jos lähipiirissä on lapsettomuuden kanssa kamppailevia. Ainakin kovasti toivon niin.

Siltä varalta, että blogiani lukee joku, joka on samassa tilanteessa kuin itse olin reilu vuosi sitten, haluan kuitenkin antaa yhden neuvon (joita ei saanut antaa). Itseäni nimittäin lohdutti tietoon tukeutuminen. Vaikka ympärillä tuntui sikiävän vauvoja kuin sieniä sateella ilman, että niitä edes kummemmin yritettiin, koitin itse keskittyä lukemiini faktoihin, joiden mukaan ensimmäisen vuoden (ei siis muutaman kuukauden) aikana tulee raskaaksi lähes 90 prosenttia yrittävistä. Ja niistäkin, jotka eivät tule ensimmäisen vuoden aikana raskaaksi, puolet saattavat lapsen spontaanisti alulle seuraavan vuoden aikana. Toivoa siis on. 

Ja nyt suljen suuni.