Toivottavasti en tuota
kovin monelle pettymystä, mutta ei, en tarkoita piinallisella puserruksella tällä
kertaa synnytystä. Olin päättänyt, että synnytystarinoita jaetaan niin paljon,
etten itse lähde sille tielle ollenkaan. Synnytyksen jälkeen minulle kuitenkin
valkeni miksi synnytystarinoita jaetaan; on yksinkertaisesti mahdotonta olla
jakamatta niin voimakasta, ainutlaatuista, samalla kammottavaa ja maailman
tyydyttävintä kokemusta, joka jättää jälkensä, hyvät ja huonot, varmasti jokaiseen
naiseen. En siis tuomitse enää yhtäkään kirjoitusta, joka käsittelee
synnytystä. Enkä pysty myöskään lupaamaan, etten itse joskus sellaista
väkertäisi.
Tämän
puserruspostauksen haluan synnytyksen sijaan kuitenkin omistaa niille
tuskaisille viimeisille päiville, jolloin kalenterissa sydämellä ympyröity LA
on ohitettu, eikä vatsan kasvamiselle silti näy loppua. Kun raskaussovelluksetkaan
eivät uuden viikon vaihtumisen myötä kerro enää mitään uutta, vaan kehottavat viikko
toisensa jälkeen kärsivällisyyteen ja kyllä se siitä –asenteeseen. Tuo aika oli
omalla kohdallani se todellinen puserrus, jonka synnytys armollisesti vihdoin
lopetti.
Olen aiemmassa
postauksessa Raskausajan kielletyt
tunteet käsitellyt ahdistustani, joka kasvoi lasketun ajan lähetessä.
Keskittyessäni pelkäämään vauvan ennenaikaista syntymää en voinut edes
kuvitella tilannetta, jossa olisin valmis myymään vaikka peukaloni siitä
hyvästä, että joku kertoisi miten vauvan saa vapaaehtoisesti poistumaan
vatsastani. Mutta niin vain sekin hetki koitti, ja kaikki hetket sen jälkeen
tuntuivat yhtäkkiä ihmiselämän pituisilta.
Lasketun ajan lipuessa
ohi yritin vielä ajatella, että tätähän minä toivoin. Nyt ehtisin tehdä vielä
muutamia niistä asioista, joita on helpompi tehdä ilman vastasyntynyttä. Kuten
käydä ystävän kanssa pitkällä lounaalla, järjestää vaatekaappeja, kokeilla
keskittymistä vaativien ruokien valmistamista ja nukkua piiiiitkät yöunet.
Mutta järjestettyäni vaatekaapin kolmatta kertaa samaan järjestykseen,
epäonnistuttuani muutamassa huippukokkikokeilussa ja tajuttuani, että tämän
vatsan ja selkäkipujen kanssa ei mikään määrä sängyssä vietettyjä tunteja riitä
antamaan kunnon yöunia, aloin vaipua lievään epätoivoon. Ja aikaa oli mennyt
vasta muutama päivä.
Niinpä siirryin
Internetin ihmeelliseen maailmaan hakemaan vastausta piinaavaan tilanteeseeni.
Oli lohduttavaa huomata kuinka moni paini samojen ajatusten kanssa. Toiveikkaana
mietin, että varmasti joku on
keksinyt ratkaisun tähänkin ongelmaan, onhan lasketun ajan ylittäneitä
epätoivoisia naisia ollut olemassa aikojen alusta asti. Selatessani kaikkien
tuntemien keskustelupalstojen ketjuja, vastaan tuli tuttuja kolmen ässän
sääntöjä (siivous, sauna, seksi) ja muita vanhan kansan poppaskonsteja kuten tulinen
ruoka, tuore ananas, porraskävelyt ja rypsiöljy(!). Mutta mitä useampia
keskusteluketjuja löysin, sitä sattumanvaraisemmalta näiden keinojen toimiminen
alkoi vaikuttaa.
Sanomattakin selvää,
että tuskaisten tuntien muuttuessa yhä useammiksi vuorokausiksi olin valmis
näitä kaikkia konsteja silti kokeilemaan. Lisäksi aloin epätoivon hetkinä
kehitellä omiakin keinoja. Eräänä aamuna sängyllä maatessani mietin, että jos vaan
oikein kovasti ponnistaisin niin saisinko lapsen puskemaan itsensä ulos. Tai
voisinko itse puhkaista kalvot steriloidulla sukkapuikolla (ei se niin vaikeaa
voi olla kun on sairaanhoitajan koulutuksenkin saanut..?). Yritin myös keksiä
soveliasta tapaa pyytää miestäni luovuttamaan spermaansa (sen sisältämät
prostaglandiinit kuulemma kypsyttävät kohdunkaulaa), jotta voisin säännöllisin
väliajoin pipetöidä sitä oikeaan paikkaan. Toukokuun helteet saivat lisäksi vakavasti
harkitsemaan mahdollisuutta vauvan ulossavustamiselle grillaamalla sitä
auringossa tarpeeksi monta tuntia.
En toki toteuttanut
mitään näistä. En onneksi ehtinyt. Mutta vertaistuen hengessä olisi lohduttavaa
kuulla, onko muilla samassa tilanteessa olleilla virinnyt yhtä
mielikuvituksellisia (lue vahingollisia) ideoita?
Nyt kun nuo viimeiset
päivät ja viikot tuntuvat enää kaukaisilta muistoilta, voin taas esittää
täysjärkistä ja neuvoa samassa tilanteessa olevia vain odottamaan
kärsivällisesti. Vauva tulee sitten kun se on valmis. Ja jos ei tule niin se
laitetaan tulemaan. Kiitos lääketieteen. Ja jos (tai kun) pelkkä odottaminen ei
onnistu, kehotan jättämään poppaskonstit vähemmälle ja keskittymään pelkästään
siihen, että saa ne hitaat minuutit edes jotenkin mukavammin kulumaan; lempileffa,
herkkujen syönti, ystäville valittaminen, rubiikin kuution ratkaiseminen,
naapurin kakaroille räyhääminen, mikä vain kellekin saa edes hetkellisesti
hymyn piinallisen odotuksen tuskastuttamille kasvoille.
Toivotan täydestä
sydämestäni tsemppiä kaikkien odottajien puserruksiin!
Kommentit
Lähetä kommentti