Syntymäjulisteet pienokaisista

Raskauden piinallisin puserrus


Toivottavasti en tuota kovin monelle pettymystä, mutta ei, en tarkoita piinallisella puserruksella tällä kertaa synnytystä. Olin päättänyt, että synnytystarinoita jaetaan niin paljon, etten itse lähde sille tielle ollenkaan. Synnytyksen jälkeen minulle kuitenkin valkeni miksi synnytystarinoita jaetaan; on yksinkertaisesti mahdotonta olla jakamatta niin voimakasta, ainutlaatuista, samalla kammottavaa ja maailman tyydyttävintä kokemusta, joka jättää jälkensä, hyvät ja huonot, varmasti jokaiseen naiseen. En siis tuomitse enää yhtäkään kirjoitusta, joka käsittelee synnytystä. Enkä pysty myöskään lupaamaan, etten itse joskus sellaista väkertäisi.

Tämän puserruspostauksen haluan synnytyksen sijaan kuitenkin omistaa niille tuskaisille viimeisille päiville, jolloin kalenterissa sydämellä ympyröity LA on ohitettu, eikä vatsan kasvamiselle silti näy loppua. Kun raskaussovelluksetkaan eivät uuden viikon vaihtumisen myötä kerro enää mitään uutta, vaan kehottavat viikko toisensa jälkeen kärsivällisyyteen ja kyllä se siitä –asenteeseen. Tuo aika oli omalla kohdallani se todellinen puserrus, jonka synnytys armollisesti vihdoin lopetti.

Olen aiemmassa postauksessa Raskausajan kielletyt tunteet käsitellyt ahdistustani, joka kasvoi lasketun ajan lähetessä. Keskittyessäni pelkäämään vauvan ennenaikaista syntymää en voinut edes kuvitella tilannetta, jossa olisin valmis myymään vaikka peukaloni siitä hyvästä, että joku kertoisi miten vauvan saa vapaaehtoisesti poistumaan vatsastani. Mutta niin vain sekin hetki koitti, ja kaikki hetket sen jälkeen tuntuivat yhtäkkiä ihmiselämän pituisilta.

Lasketun ajan lipuessa ohi yritin vielä ajatella, että tätähän minä toivoin. Nyt ehtisin tehdä vielä muutamia niistä asioista, joita on helpompi tehdä ilman vastasyntynyttä. Kuten käydä ystävän kanssa pitkällä lounaalla, järjestää vaatekaappeja, kokeilla keskittymistä vaativien ruokien valmistamista ja nukkua piiiiitkät yöunet. Mutta järjestettyäni vaatekaapin kolmatta kertaa samaan järjestykseen, epäonnistuttuani muutamassa huippukokkikokeilussa ja tajuttuani, että tämän vatsan ja selkäkipujen kanssa ei mikään määrä sängyssä vietettyjä tunteja riitä antamaan kunnon yöunia, aloin vaipua lievään epätoivoon. Ja aikaa oli mennyt vasta muutama päivä.

Niinpä siirryin Internetin ihmeelliseen maailmaan hakemaan vastausta piinaavaan tilanteeseeni. Oli lohduttavaa huomata kuinka moni paini samojen ajatusten kanssa. Toiveikkaana mietin, että varmasti joku on keksinyt ratkaisun tähänkin ongelmaan, onhan lasketun ajan ylittäneitä epätoivoisia naisia ollut olemassa aikojen alusta asti. Selatessani kaikkien tuntemien keskustelupalstojen ketjuja, vastaan tuli tuttuja kolmen ässän sääntöjä (siivous, sauna, seksi) ja muita vanhan kansan poppaskonsteja kuten tulinen ruoka, tuore ananas, porraskävelyt ja rypsiöljy(!). Mutta mitä useampia keskusteluketjuja löysin, sitä sattumanvaraisemmalta näiden keinojen toimiminen alkoi vaikuttaa.

Sanomattakin selvää, että tuskaisten tuntien muuttuessa yhä useammiksi vuorokausiksi olin valmis näitä kaikkia konsteja silti kokeilemaan. Lisäksi aloin epätoivon hetkinä kehitellä omiakin keinoja. Eräänä aamuna sängyllä maatessani mietin, että jos vaan oikein kovasti ponnistaisin niin saisinko lapsen puskemaan itsensä ulos. Tai voisinko itse puhkaista kalvot steriloidulla sukkapuikolla (ei se niin vaikeaa voi olla kun on sairaanhoitajan koulutuksenkin saanut..?). Yritin myös keksiä soveliasta tapaa pyytää miestäni luovuttamaan spermaansa (sen sisältämät prostaglandiinit kuulemma kypsyttävät kohdunkaulaa), jotta voisin säännöllisin väliajoin pipetöidä sitä oikeaan paikkaan. Toukokuun helteet saivat lisäksi vakavasti harkitsemaan mahdollisuutta vauvan ulossavustamiselle grillaamalla sitä auringossa tarpeeksi monta tuntia.

En toki toteuttanut mitään näistä. En onneksi ehtinyt. Mutta vertaistuen hengessä olisi lohduttavaa kuulla, onko muilla samassa tilanteessa olleilla virinnyt yhtä mielikuvituksellisia (lue vahingollisia) ideoita?

Nyt kun nuo viimeiset päivät ja viikot tuntuvat enää kaukaisilta muistoilta, voin taas esittää täysjärkistä ja neuvoa samassa tilanteessa olevia vain odottamaan kärsivällisesti. Vauva tulee sitten kun se on valmis. Ja jos ei tule niin se laitetaan tulemaan. Kiitos lääketieteen. Ja jos (tai kun) pelkkä odottaminen ei onnistu, kehotan jättämään poppaskonstit vähemmälle ja keskittymään pelkästään siihen, että saa ne hitaat minuutit edes jotenkin mukavammin kulumaan; lempileffa, herkkujen syönti, ystäville valittaminen, rubiikin kuution ratkaiseminen, naapurin kakaroille räyhääminen, mikä vain kellekin saa edes hetkellisesti hymyn piinallisen odotuksen tuskastuttamille kasvoille.

Toivotan täydestä sydämestäni tsemppiä kaikkien odottajien puserruksiin!

Kommentit