Kadonnutta unta etsimässä

Meidän vauvamme syntyi aikaisin aamulla, läpi yön kestäneen synnytyksen jälkeen. Olen monesti miettinyt, voiko syntymäaika olla syynä vauvan huonolle nukkumiselle. Jos hänen ensikosketuksensa tämän maailman rytmeihin on koko yön kestävä kamppailu, voiko kukaan olettaa, että seuraavana yönä tuntuisi luonnolliselta nukkua?

Myönnän, että tämä on vähän kaukaa haettua, mutta väsyneenä sitä vain kaipaisi selityksiä. Mitä tahansa selityksiä. Vauvamme huonoa nukkumista ei nimittäin pystynyt järjellä selittämään. Hänellä ei ollut koliikkia, refluksia eikä mitään muutakaan vaivaa, jota olisi voinut huonoista unista syyttää. Tiedän kyllä, että oikeasti olemme onnekkaita, kun vauvallamme ei kyseisiä vaivoja ollut, mutta jotenkin se ei siltä tuntunut niinä kymmeninä kertoina, kun jouduimme kohauttelemaan olkapäitämme kaikille nukkumisestamme kysyville (huomasimme myös, että nukkumisesta kysyminen on kuin tervehdys pikkuvauvaperheelle, sillä aloitetaan joka ikinen keskustelu) ja selittämään kerta toisensa jälkeen, että kyllä, olimme kokeilleet suhinaa, jumppapalloa, vesihanaa, kapaloa, pimennysverhoja, soraista tietä vaunujen kanssa ja oikeastaan kaikkea, mitä ikinä on vauvojen unitaitojen parantamiseksi julkisesti vinkattu. Ja kyllä, tiesimme varsin hyvin, että vauvaa ei missään nimessä saisi nukuttaa rinnalle tai syliin, mutta samalla tiesimme todella tuskallisen selvästi, että vauvamme ei yksinkertaisesti muualle nukahtanut.

Näiden kyselyiden ja hyvää tarkoittavien neuvojen seurauksena päätin, etten ikinä enää tuomitsisi lapsiperheiden erikoiselta tuntuvia järjestelyjä ja ratkaisuja. Sain nimittäin kantapään kautta oppia, että lapsen kanssa ei ole olemassa yksiä oikeita tapoja toimia. Vaikka niin teoriassa väitettäisiinkin. Opin myös sen, että teoriatiedollakin on paikkansa, sillä kuten monet kirjaviisaat minulle ennustivat, päädyimme mekin lopulta pelkäämääni unikouluun vauvamme täyttäessä puoli vuotta. Vaikka muistan vannoneeni, että sellaiseen en ikipäivänä ryhtyisi.

Ennen tätä maagista puolen vuoden ikää ehdimme kuitenkin kokeilla vauvamme kanssa hyvin monenkirjavia lähestymistapoja. Ensin oli vaihe, jolloin vauva nukahti vain kantoliinaan. Niinpä mieheni istuskeli vauva kantoliinassa joka ilta lähes kaksi tuntia, ennen kuin varovasti saimme laskettua paketin sänkyyn (paketti nimittäin heräsi huutamaan, jos hänet siirsi yhtään liian aikaisin pois ihanasta pesästään isän rinnalla). Tälle ratkaisulle varmasti pyöriteltiin silmiä pyörryksiin asti, mutta meillä se toimi noin kuukauden ajan, ja vauva sai samalla arvokasta läheisyystankkausta isänsä kanssa. Joten kysymykseenne vastaan, että kyllä, tekisin saman uudestaan.

Päiväunilla

Noin kahden ja puolen kuukauden iässä vauva kuitenkin päätti, että liinanukutus on nyt nähty juttu, eikä hämäykseksi riittänyt enää mikään aiemmista kikoistakaan (vesihana, imuri, jumppapallo). Samoihin aikoihin hän kuitenkin alkoi nukahtaa illalla sängyssä imetykseen, ja jatkoi siitä unia vieressäni. Tiesin kyllä, että tuo nukuttamistapa oli ykköspaikalla unikouluttajien ei-listalla, mutta totta puhuakseni olin pelkästään valtavan onnellinen tästä kehityksestä, sillä koin kaikkien kokeilemiemme kikkojen jälkeen uskomattoman helpoksi, että pystyin vain mennä vauvan kanssa samaan aikaan nukkumaan, ja ilta oli sillä pulkassa. Ei tuntikausien liinashowta, imurin huudatusta ja itkukohtauksia.

Kuten arvata saattaa, johti tämä edistysaskel kuitenkin siihen, että vauva nukkui käytännössä kiinni rinnassani seuraavat kolme kuukautta. Alkuun sain nukkua jopa muutaman tunnin pätkiä ilman imutyynynä toimimista, mutta vähitellen huomasin heräileväni yhä useammin vierestäni kuuluvaan vaativaan huutoon, joka tyyntyi vain (ja toki helpoiten) työntämällä rinnan huudon tukkeeksi. Lisättäköön tässä välissä, että vauvamme ei ikinä, lukuisista yrityksistä huolimatta, oppinut syömään tuttia. Kirosin sitä noihin aikoihin lähes päivittäin, mutta muutaman kuukauden kuluttua epäonni osoittautuikin onneksi. Meillä oli yksi pois opeteltava uniassosiaatio vähemmän.

Vauvan lähestyessä puolen vuoden ikää ja omien univelkojen kasvaessa sellaisiin mittoihin, että koin paremmaksi olla enää pitämättä niistä lukua, alkoi käydä selväksi, että pieni poikamme ei ilman jonkinlaista unikoulua tulisi vauvavuodesta selviämään. Tai paremminkin vanhemmat eivät selviäisi. Aloimme siis tehdä vimmaisaa taustatyötä eri unikoulumenetelmiin perehtyen, ja päätimme, että kuuden kuukauden pärähtäessä mittariin ennen joulua, laittaisimme kaiken peliin.

Ja siitä lisää seuraavassa romaanissani. :)

Sitä ennen haluan vielä sanoa, että ensimmäinen puolivuotemme ei todella mennyt oppikirjojen mukaan, ja luulen, että nyt kertyneen kokemuksen ja varmuuden voimin saatan tehdä toisen lapsen kanssa joitain asioita eri tavalla. Mutta olen silti vakaasti sitä mieltä, että teimme esikoisemme kanssa parhaat mahdolliset ratkaisut niillä voimavaroilla, jotka meillä silloin oli. Haluaisin, että jokaisella pienen vauvan vanhemmalla olisi oikeus omaan tyyliinsä selvitä vauvavuoden koitoksista, niin kauan kuin vauvan ja perheen hyvinvointi on huomioitu. Vauvat ovat yksilöitä, ja vanhemmat ovat yksilöitä, joten yhtä ainoaa oikeaa toimintatapaa ei yksinkertaisesti ole olemassa.